ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Näytelmä-paikka, ruhtinaan kylki-kammari.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas työ-pöydän ääressä, täynnä asia-kirjoja ja paperia, joista hän muutamia silmäilee.
Ruhtinas. Valituksia, ei muuta kuin valituksia! Anomus-kirjoja, yhä vaan anomus-kirjoja!… Noita onnettomia asioita; ja meitä vielä kadehtitaan!… Kyllä mä sen luulen; jospa vaan kaikkia voisimme auttaa: silloin sopisi meitä kadehtiakkin… Emilia? (Au'aistuansa vielä yhden anomus-kirjan ja katsastaen alle-kirjoitusta.) Emilia tosin!… Mutta eräs Emilia Bruneschi … ei Galotti. Ei Emilia Galotti!… Mitä tahtoo hän, tämä Emilia Bruneschi? (Lukee.) Paljon vaadittu, liian paljon… Kumminkin, hänen nimensä on Emilia. Saakohon! (Kirjoittaa alle ja helisyttää palvelijatansa, joka kohta tule sisään.) Eihän siellä vielä lie ketäkään neuvoksiani etu-huoneessa?
Palvelija. Ei.
Ruhtinas. Minä olen liian aikaiseen alottanut päiväni… Aamu on niin ihana. Arvelen lähteä ajelemaan. Markisi Marinelli on tuleva seurakseni. Anna hänelle sana. (Palvelija menee.) Työtä en kuitenkaan enään voi tehdä… Minä olin niin huoletoin mielestäni, niin huoletoin… Samassa sattui eräs Bruneschi-polonen olemaan nimeltä Emilia … poissa on rauhani, poissa kaikki!…
Palvelija (tullen uudestaan sisään). Markisia on jo laitettu hakemaan.
Ja tässä olisi kirje kreivinna Orsinalta.
Ruhtinas. Orsinalta? Pane se tuohon.
Palvelija. Kirjeen-juoksuttaja odottaa.
Ruhtinas. Minä lähetän vastimen; jos sitä tarvinnee… Missä kreivinna on? Kaupungissako vai huvilassansa?
Palvelija. Hän on eilen tullut kaupunkiin.
Ruhtinas. Sitä pahempi … parempi, sanoakseni. Sen vähemmin tarvitsee juoksuttaja odottaa. (Palvelija menee.) Kallis kreivinnani! (Haikeasti, ottaen kirjeen käteensä.) Yhtä kuin jo luettu! (Viskaa sen takaisin.) No niin, minä olen luullut rakastavani häntä! Mitä kaikkia sitä ei luulla? Voipi olla, että olen häntä tosiaan rakastanut. Mutta … rakastanut!
Palvelija (astuen taas sisään). Kuvaaja Kontti pyytäisi armon saadaksensa…
Ruhtinas. Kontti? Sepä hyvä; anna hänen tulla … Se on tuopa toisia ajatuksia mieleeni. (Nousee ylös.)
Toinen kohtaus.
Kontti. Ruhtinas.
Ruhtinas. Hyvää huomenta, Kontti. Kuinka jaksatte? Mitenkä taide loistaa?
Kontti. Ruhtinas, taide ajaapi leipää.
Ruhtinas. Sitä sen ei pidä tehdä; sitä se ei saa tehdä, … ei ainakaan minun vähässä piiri-kunnassani… Mutta taiturin pitää tahtomanki työtä tehdä.
Kontti. Työtä tehdä? Sehän se on hänen halunsakin. Ainoastaan täytyä tehdä liian paljon työtä, sillä voipi hän menettää koko taituri-nimensä.
Ruhtinas. Minä en sano paljoa; mutta paljon: vähän, vaan uutteraan… Ettehän, Kontti, toki tyhjänä tulene?
Kontti. On mulla muassani se muoto-kuva, jonka käskitte minun tehdä, armollinen herra. Ja tuonpa vielä toisenkin ilman käskyttänne tekemäni; mutta koska se sietäisi katseltaa…
Ruhtinas. Ja se olisi?… Eipä nyt juolahda mieleeni…
Kontti. Kreivinna Orsina.
Ruhtinas. Niin tosiaan!… Vaan käskyni täytäntä on vähän myöhistynyt.
Kontti. Meidän ihanoita impejämme ei saadakkaan joka päivä kuvaajan eteen. Kreivinna on kolmeen kuukauteen vaan yhden kerran voinut päättäidä istumaan edessäni.
Ruhtinas. Missä ne ovat, nämä kuvanne?
Kontti. Etu-huoneessa; minä haen ne.
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas.
Hänen kuvansa!… Voipi olla! … Mutta kuvansa ei ole kumminkaan hän itse… Ja kenties, joll'en mä löytäne jälleen kuvassa, mitä en itsessänsä peri-kuvassa enään havaitse… Enkä tahdokkaan sitä jälleen löytää … Sen harmi, tuo kuvaaja! Minä luulen varmasti, hänen olevan lahjoilla voitetun… Vaikkapa niinkin! Kuinhan vaan eräs toinen kuva, joka toisella väri-sekoituksella, toiselle pohjalle kuvattu on, … tahtoisi sydämmessäni antaa hänelle uudestaan siaa … silloin, totisesti, olisi se mieleheni. Silloin kuin rakastin, olin aina niin hilpeä, iloinen ja vallatoin… Nyt olen perin toisin… Ei toki; ei, ei! Suloisempi eli sulottomampi; min' olen parempi näin.
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Kontti kuvinensa, joista hän asettaa toisen nurinpuolin tuolia vasten.
Kontti (asettaen toisen oikein puolin). Minä pyydän, ruhtinas, miettikää taiteemme rajat. Paljon, mitä viehättävintä kauneudessa, on kokonansa haettava ulompana sen rajoja… Asettukaa näin!
Ruhtinas (vähän katsastettuansa). Herttainen, Kontti, … erin herttainen!… Tästä on taiteenne, tästä siveltimenne onni riippuva… Mutta ihannettu, Kontti; yli määrin ihannettu!
Kontti. Itse peri-kuva ei näkynyt olevan sitä luuloa. Ja oikein katsottu, ei se olekkaan enemmin ihannettu, kuin taitehen tulee ihantaa. Taitehen tulee kuvata, kuten kaavallinen luonto, … jos sitä liekkään … ajatteli kuvan, ilman sitä poikkeemisetta, joka välttämättömästi tulee itse teko-ainehen vasta-rinnasta; ilman sitä turmeluksetta, jolla aika sotii sitä vastaan.
Ruhtinas. Maltillinen taituri on vielä kahta ansiollisempi. Mutta peri-kuva, sanoitte, löysi kuitenkin…
Kontti. Suokaa anteeksi, ruhtinas. Peri-kuva on henkilö, jota minun tulee kunnioittaa. En ole tahtonut mitäkään haitallista hänestä esitellä.
Ruhtinas. Niin paljon kuin tahdotte!… Ja mitä peri-kuva sanoi?
Kontti. Minä olen tyytyväinen, sanoi kreivinna, ellen mä vaan rumemmalta näytä.
Ruhtinas. Ei rumemmalta?… O sitä oikeata peri-kuvaa!
Kontti. Ja hän sanoi sen mokomalla suun-vedolla, josta varmaan tämä kuvansa ei osoita niin aanaa, ei aavetta.
Ruhtinas. Sitähän minäkin; siinä se juuri on, kuin se ylöllinen imartelu ilmoitakse. Ah, enkö mä sitä tunne, tätä ynseätä ilkku-suuta, joka rumistaisi itse Sulottarenki muodon!… En tahdo väittää, suloisen suun, joka väännäkse vähän ivaan, usein olevan sitä kauniimman. Mutta, älyttävästi, hiukan vaan; tämä suun väännellys ei saa kääntyä irvi-suuksi, kuten tämän kreivinnamme. Ja silmien tulee pitää vaari hekkumallisesta pilkkaajasta … silmien, joita tällä kreivinna-hyvällä nyt, suorastaan sanoen, ei olekkaan; ei edes tässä kuvassakaan.
Kontti. Armollinen herra! Minä olen lopen hämmästynyt…
Ruhtinas. Ja mistä? Kaiken sen, minkä taide on voinut tehdä kreivinnan suurista, tuijottavista mulju-silmistä, sen olette te, Kontti, rehellisesti niistä tehneet… Rehellisesti, sanon minä?… Ei niin rehellisesti, ett'ei rehellisemmästi. Sillä sanokaa itse, Kontti, voipiko tästä kuvasta päättää, mikä kuvatun luonne on? Ja se kuitenki pitäisi. Hänen ynseytensä olette vaihtaneet korkea-ryhtiin, pilkkansa myhäilyyn, hennon suru-mielisen aiheensa hiljaiseen raskas-mielisyyteen.
Kontti (vähän suutuksissa). Ah, minun ruhtinaani, … me kuvaajat luotamme siihen, että valmis kuva tapaa rakastajansa yhtä lämpimänä, kuin hän oli lämmin sitä tilatessaan. Me kuvaamme rakkauden silmillä ja ainoastaan rakkauden silmillä pitäisi meitä tuomitakkin.
Ruhtinas. Jaa noh, Kontti; miks' ette tuoneet sitä kuukautta ennemmin?
Pankaa se pois… Mikä se on tuo toinen kappale?
Kontti (tuodessaan sitä edes ja pitäen vielä nurin-päin kädessänsä.)
Eräs naisen-kuva sekin.
Ruhtinas. Niin voin minä kohdasteen heittää sen ennemmin ihan katsomatta. Sillä itse juuri-kuvaa tässä (sormi otsassa), … eli pikemmin täällä (osottaen sydäntä) se ei kumminkaan ennätä… Minä soisin, Kontti, saavani taidettanne ihmetellä toisissa kohdin.
Kontti. Ihanamman taiteen voi tavata; mutta varmaan ei ainetta tätä ihanampata.
Ruhtinas. Niinpä lyön vedon, Kontti, että tämä on taiturin oma
lemmitty … (Kuvaajan kääntäessä kuvan esiin.) Mitä näen minä?
Teidänkö teoksenne, Kontti? Vai omanko mieli-johtoni?… Emilia
Galotti!
Kontti. Mitä mä kuulen, ruhtinas? Te tunnette tämän enkelin?
Ruhtinas (malttaiden, mutta kääntämättä silmänsä kuvasta). Liian puolinainen!… juuri siksi että tuntea hänen voi… Siit' on muutama viikko, kuin mä tapasin hänen äitinsä Vegghiassa… Sitten ei ole hän sattunut tieheni paitsi pyhillä paikoilla, … kussa vähemmin käy kuin silmin katsominen… Tunnen minä hänen isänsäkin. Hän ei ole ystäväni. Se oli hän, joka enimmin vastusti minua saamasta Sabionettaa… Tämä vanha soturi; ylpeä ja karu; muuten rehellinen ja hyvä!…
Kontti. Isänsä niin! Mutta nyt on tässä meillä hänen tyttärensä…
Ruhtinas. No totta tosiaan! Ihan kuin peilistä varastettu! (Vielä silmillään riippuen kuvassa.) O, tiedättehän, Kontti, että silloin vasta taituria oikein ylistetään, kuin hän teoksensa rinnalla unhotetaan itse.
Kontti. Kuitenkin on tämä heittänyt minun vielä vähemmin itseeni tyytyväksi… Ja tyydyn kumminki taas hyvästi siihen, ett'en itseeni tyydy… Haa, ett'emme voi suorastaan silmillämme kuvata! Sillä pitkällä välillä, silmästä käden kautta siveltimeen, kuinka paljon eikö siinä turhaannu!… Mutta, kuten mä sanon, siitä, että tiedän, mikä tässä on turhaantunut, ja kuinka se on turhaantunut, ja minkätähden sen on täytynyt turhaantua; siitä olen minä yhtä ylpeä, vieläpä ylpeämpi, kuin kaikesta siitä, mitä en ole antanut turhaantua. Sillä edellisestä tunnen minä paremmin, kuin jälkimäisestä, todella olevani jalo kuvaaja; mutta käteni vaan ei olevan se aina… Vai luuletteko, ruhtinas, että Raphael ei olisi ollut jalohin kuvaaja-neros, jos hän, onnettomasti kyllä, olisi syntynyt kädettömänä? Luuletteko sen, ruhtinas?
Ruhtinas (kääntäen ikään silmänsä kuvasta). Mitä sanotte, Kontti? Mitä tahdotte tietää?
Kontti. Ah, ei mitään, ei mitään!… Jonni joutavaa vaan! Teidän sielunne, näen minä, oli tykkynään silmissänne. Minä rakastan semmoisia sieluja, ja semmoisia silmiä.
Ruhtinas (väkisen kylmistyen). Te luette siis, Kontti, Emilia Galotin myös meidän kaupunkimme esimmäisiksi kaunottariksi?
Kontti. Siis? myös? myös esimmäisiksi? ja meidän kaupunkimme esimmäisiksl?… Te teette pilkkaa minusta, ruhtinas. Elikkä näitte te, koko ajan, yhtä vähän, kuin kuulittekin.
Ruhtinas. Armas Kontti! (Käännettyä uudestaan silmänsä kuvaan.) Kuinka tohtii minun-moinen silmiänsä uskoa? Oikeastaan ymmärtää vaan kuvaaja yksinään kauneutta arvostella.
Kontti. Ja itse-kunki tunne odottaisi muka ensin kuvaajan päättämystä?… Luostariin se, joka meiltä tahtoo oppia, mikä kaunis on! Mutta sen minä kuitenki, ruhtinaani, tahdon kuvaajana teille sanoa: elämäni suurin autuus on, että Emilia Galotti on istunut edessäni. Tämä pää, tämä muoto, tämä otsa, nämä silmät, tämä nenä, tämä suu, nämä posket, tämä kaula, tämä rinta, tämä vartalo, tämä koko ryhti ovat sitte muutaman ajan olleet minulle ainoana nais-kauneuden perustelu-aineena. Itse kuvaileman, jonka vuoksi hän istui, on hänen poissa oleva isänsä saanut. Mutta tämä kopia…
Ruhtinas (äkkiään kääntyen häneen). Noh, Kontti? Eihän se vielä lie luvattu pois?
Kontti. On teidän varallanne, ruhtinas; jos vaan halunne pitää.
Ruhtinas. Haluni!… (Myhäillen.) Tämän teidän nais-kauneuden perustelemisenne, Kontti, mitenkä voisin minä paremmin tehdä, kuin tehden sen minunkin omakseni? Tuolla, tuo kuva, ottakaatte se vaan mukaanne taas, … teettääksenne siihen reunus-puittehet.
Kontti. Hyvä!
Ruhtinas. Ja niin kaunihit, niin loistavat, kuin veistäjä vaan konsanaan voi ne saada. Se tulee muka kuvastoon asetettavaksi. Mutta tämä jää tänne. Piirtäyksestä ei pidetä niin paljon mahtia. Eikä sitä seinällekään ripusteta; muutoin vaan pidetään mielellänsä käsillä… Minä kiitän teitä, Kontti, minä kiitän teitä kiittämällä… Ja kuten sanottu on, minun piiri-kunnassani ei tarvitse taiteen leipää ajella, kunnekka ei ole itsellänikään. Laittakaa, Kontti, raha-vartiani luo, ja maksattakaa, teidän kuitillenne, kumpaisestaki kuvasta … mitä vaan tahdotte. Niin paljon kuin tahdotte, Kontti.
Kontti. Olispa nyt syytä pian pelätäkseni, ruhtinas, näin tahtovanne palkita vielä jotaki muuta, kuin taidetta.
Ruhtinas. Ah, mikä luuloisa taituri! Ei toki!… Kuulkaapas, Kontti; niin paljon kuin tahdotte. (Kontti menee.)
Viides kohtaus.
Ruhtinas.
Niin paljon kuin tahtoo! (Kääntyneenä kuvaan.) Sinua omatakseni on hinta mikä hyvänsä vielä liian vähäinen. Ah, sinä ihana taiteen teos, onko se totta, että sinä olet minun omani?… Joka sinun itsesikin omistaisi, luonnon ihanampi mestari-teos!… Mitä vaan tahdotte hänestä, rehellinen äiti! Mitä vaan tahdot siitä, vanha jörö! Vaadi vaan! Vaatikaa vaan! Mieluisimmin ostaisin minä sinun, Lumojatar, itseltäsi!… Tämä silmä, täynnä lemmen viettelystä ja kainoutta! Tämä suu! ah, kuin se aukeaa puhumaan! kuin se hymyilee! Tämä suu!… Siellä tulee joku. Enpä soisi vielä muiden sinua nähdä. (Kääntäen kuvan seinää vasten.) Se mahtaa olla Marinelli. Jos en toki olisi häntä kutsuttanut! Mikä aamu eikö tämä voisi minulle olla!
Kuudes kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Armollinen herra! Elkää pahaksi panko. En osannut olla varoillani niin aikaiseen käskyynne.
Ruhtinas. Minua halutti lähteä ajelemaan. Aamu oli niin ihana… Mutta nythän se jo on kulunut; eikä ole haluakaan enään … (Vähän vai'ettuansa.) Mitä uutisia, Marinelli?
Marinelli. Eipä erinäistä mitään, tietääkseni… Kreivinna Orsina on eilen tullut kaupunkiin.
Ruhtinas. Tuossa on jo hänen hyvä-huomenensaki (osottaen hänen kirjeesensä) vai mitähän sitte lienee. En ole muka ollenkaan kärkäs tuota tietämään… Oletteko häntä puhutelleet?
Marinelli. Enkö minä, valitettavasti, ole hänen uskottunsa? Mutta jos siksi rupeen taas naiselle, jonka on lentänyt mieleen rakastaa teitä oikein toden perästä, ruhtinas, niin…
Ruhtinas. Elkää mitäkään valallisesti luvatko, Marinelli!
Marinelli. Niinkö? Tosiaanko, ruhtinas? Voisiko tuo kuitenki siksi käydä?… Ah, niin eihän sitte kreivinnakaan liene niin väärässä…
Ruhtinas. Kaiketi, ihan väärässä!… Minä ja Massan ruhtinatar kuin kohta vihitään, niin on peräti välttämätöin, että minä ensiksi katkaisen kaikki ne semmoiset yhteydet, kuin Orsinan kanssa.
Marinelli. Jos se olisi sitä vaan; niin täytyisihän Orsinan osata yhtä hyvin sovittaida onneensa, kuin ruhtinaankin omaansa.
Ruhtinas. Joka väittämättä on kovempi, kuin hänen. Minun sydämmeni tulee surkean valtio-vaadinnon uhriksi. Hän ei tarvitse, kuin ottaa sydämmensä takaisi, vaan ei vasten tahtoansa kenkätä sitä kenellekään.
Marinelli. Ottaakko takaisi? Minkätähden ottaa takaisi? kysyy kreivinna: ellei muuta mitään ole, kuin puoliso, jota ei rakkaus tuota ruhtinaalle, mutta valtio-vaadinnot? Semmoisen puolison ohella löytää lemmitty vielä aina siansa. Eikä hän semmoisen rinnalla pelkää laimiin-lyötävänsä, mutta…
Ruhtinas. Uuden lemmityn rinnalla… Entäpä sitte? Lukisittenko sen minulle viaksi, Marinelli?
Marinelli. Niin minä? Elkää toki, ruhtinaani, hämmentäkö minua tuon hupakon kanssa, jonka sanoja minä vaan esitän … säälimyksestä esitän. Sillä eilen tosiaan säälitti hän minua kummallisesti. Hän ei tahtonut ollenkaan puhua teidän keskinäisistä asioistanne. Hän oli olevinaan ihan kylmä ja huoletoin. Mutta keskellä haluttominta puhetta varastihe suustansa ehtimiseen käänteitä ja viittauksia, jotka ilmasivat hänen särjetyn sydämmensä. Hilpeimmin suin puhui hän surullisimpia asioita; ja taas hulluimpia leikki-puheita kaikkein surkeimman näköisenä. Hän on ottanut pakonsa kirjoihin; ja niiden, pelkään minä, tekevän viimeisen.
Ruhtinas. Samote kuin ovat antaneet ensimäisenki lomauksen hänen järki-parallensa… Mutta mikä minua parahite myös on vieroittanut hänestä, sitähän, Marinelli, ette toki tahtone käyttää uudestaan vetääksenne minua häneen? Jos hän rakkaudesta tulee hulluksi, niin olisi hän pikemmin eli myöhemmin siksi tullut, ilman rakkaudettakin… Ja nyt, hänestä kyllä… Muuta siis jotakin!… Eikö mitäkään tapahdu kaupungissa?…
Marinelli. Melkeinpä et mitäkään. Sillä että kreivi Appiani tänä päivänä vihitään, … ei ole paljon enemmän kuin ei mitäkään.
Ruhtinas. Kreivi Appiani? ja kenenkä kanssa? En ole vielä kuullut, hänen olevan kihlatunkaan.
Marinelli. Asia on pidetty hyvin salaisena. Eikä tuosta paljon ollut huudettavaakaan… Te olette naurava koko asialle, ruhtinas… Mutta, niin se käypi vieno-luontoisille! Rakkaus tekee heille aina mitä pahimmia sutkauksia. Eräs neito, varatoin ja arvotoin, on osannut kietoa hänet paulohinsa … teeskennellen vähän itseänsä; mutta hyvin korskeillen siveydestä ja helleydestä ja nerosta … ja mitäpäs minä tiedän?
Ruhtinas. Joka niin kokonansa, ilman muuta katsomatta, voipi heittäidä viattomuuden ja kauneuden vaikutuksille; … sen luulisin olevan pikemmin kadehdittavan, kuin naurettavan… Ja mikä on sitte tämän miekkoisen nimi?… Sillä, kaikkine näine, on Appiani … kyllä mä tiedän, Marinelli, teidän suvaitsevan häntä yhtä vähän, kuin hänenki teitä … kaikkine näine on hän kuitenkin erin arvollinen nuori mies, rikas mies, kaunis mies, kunnian mies. Minä olisin hyvin toivonut voida sitoa häntä itseeni. Tahdonki vielä asiata arvella.
Marinelli. Joshan vaan ei ole liian myöhäistä… Sillä mitä minä olen kuullut, niin ei hän ai'o onneansa tavoitella suinkaan teidän hovinne tienoilla. Hän mielii muka lemmittynensä lähteä isiensä laaksoihin, Piemonttiin … kauriita ajelemaan Alpin tuntureilla, ja morrinkaisia kesyttämään… Mitäpäs parempaa hän voi tehdäkkään? Täällä on hänen olonsa kumminki lopussa sen epä-säätyisen avion tähden, johonka hän nyt joutuu. Ensimäisten sukujen seura on hänelle tästä lähden suljettu…
Ruhtinas. Teidän ensimäiset sukunne! joissa hovin tapa, pakko-käytös ja ikävä, välistäpä varattomuuski vallitsee… Mutta, nimittäkää nyt viimeinki se, jolle hän on tekevä näin suuren uhrin.
Marinelli. Se on eräs Emilia Galotti.
Ruhtinas. Kuinka, Marinelli? Eräs…
Marinelli. Emilia Galotti.
Ruhtinas. Emilia Galotti?… Ei kuuna päivänä!
Marinelli. Toden totta, armollinen herra.
Ruhtinas. Ei, sanon minä; se ei ole, se ei voi olla… Te hairahdutte nimessä… Galottien suku on laaja… Galotti voi se olla, mutta ei Emilia Galotti; ei Emilia.
Marinelli. Emilia … Emilia Galotti.
Ruhtinas. Niin löytynee sitte vielä joku toinenki, jolla on molemmat nimet… Vieläpä paitsi sitä sanoitte, eräs Emilia Galotti … eräs. Ensimäisestä voisi vaan narri niin puhua…
Marinelli. Te olette kiivastuksissa, armollinen herra… Tunnetteko siis tätä Emilia Galottia?
Ruhtinas. Minun tulee kysyä, Marinelli, eikä sinun… Emilia Galottiko?
Översti Galotin tytär, Sabionetasta?
Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Joka asuu äitinensä täällä Guastallassa?
Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Lähellä Pyhäin-Miesten kirkkoa?
Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Sanalla sanoen … (juosten hakemaan kuvaa, ja antaen sen Marinellin käteen) Tuossa!… Tämäkö Emilia Galotti?… Sano vielä kerran tuo sinun saakelin "Ihan se", ja lyö samassa puukkoki sydämmeeni.
Marinelli. Ihan se!
Ruhtinas. Noh, pyövelin ruoka!… Tämäkö?… Tämä Emilia Galotti tulee tänä päivänä…
Marinelli. Kreivinna Appianiksi!… (Tässä tempaisee ruhtinas muoto-kuvan takaisin Marinellin kädestä ja viskaa sen syrjään.) Vihkiäiset tapahtuvat hiljaisuudessa, hänen isänsä maa-tilalla Sabionetassa. Puoli-päivän rinnassa lähtevät äiti ja tytär, kreivi ja kenties pari ystävää sinne ulos.
Ruhtinas (joka epäilyksissä heittäkse tuoliin). No, niinpä olenkin onnetoin. Enkä tahdo tästä-lähden enemmin elääkkään!
Marinelli. Mutta mikä teillä on, armollinen herra?
Ruhtinas (töydäten taas häntä vastaan). Kavaltaja! … mikäkö minulla on?… Niinpä noh, minä rakastan häntä; minä jumaloitsen häntä. Tottahan sen tietänette! tottahan jo aikaa sitte lienette sen tietäneet, kaikki te, joiden mielestä minun pikemmin pitäisi ikuisesti kantaman tuon hölmön Orsinan häpeällisiä kahleita!… Mutta, että te, Marinelli, joka niin usein olette vakuuttaneet minua vilpittömästä ystävyydestänne, … oi, ruhtinaalla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!… että te, te, niin kavalasti, niin pahan-elkisesti olette voineet aina tähän asti salata minulle sen vaaran, joka uhkasi minun rakkauttani: jos minä sen teille konsana anteeksi annan, … niin elköön annettako niin syntiäni anteeksi!
Marinelli. Tuskin löydän sanoja, ruhtinas, … jos antaisitte tilaa siihen … osoittaakseni teille hämmästystäni… Te rakastanette siis Emilia Galottia?… Vala siis valaa vastaan. Jos minä tästä rakkaudesta olen niin vähintäkään tietänyt, niin vähintäkään aavistanut; niin elkööt enkelit eikä pyhät minusta mitäkään tietäkö!… Saman tahtoisin vannoa Orsinanki sielun puolesta. Hänen luulonsa väikkyy tykkynänsä toisilla matkoilla.
Ruhtinas. Noh, suokaa sitten anteeksi, Marinelli; … (heittäiden hänen syliinsä) ja surkutelkaa minua.
Marinelli. Kas, siinä se nyt on ruhtinas! Tunnetteko tästä varovuutenne hedelmän!… "Ruhtinoilla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!" … Entäpä syy siihen, jos niin olisikin?… Sillä te ette tahdo ketäkään ystäväksi… Tänä päivänä he kunnioittavat meitä luottamuksellaan, ilmoittavat meille salaisimmat toivotuksensa, aukaisevat meille koko sielunsa, ja huomenna olemme heille taas niin vieraat, kuin ei sanaakaan olisi konsana vaihdettu.
Ruhtinas. Ah, Marinelli! kuinka saatoin minä teille uskoa, mitä en tahtonut tuskin itselleni tunnustaa?
Marinelli. Ja tottahan vielä vähemmin tuskanne tuottajalle?
Ruhtinas. Hänellekö?… Kaikki kokeeni saada häntä toisen kerran puhutella on ollut turha.
Marinelli. Ja ensi kerran…
Ruhtinas. Puhuttelin häntä … ah, minä tulen hulluksi! Ja minäkö sitte vielä kauvan teille kertomaan?… Te näette olevani aaltojen vallassa; mitä te enempätä kysytte, mitenkä olen siksi tullut? Pelastakaa minut, jos voitte: ja kysykää sitten.
Marinelli. Pelastaa? Siin' on paljon pelastamista?… Mitä olette, armollinen herra, laimiin-lyöneet tunnustaa Emilia Galotille, sen tunnustatte te nyt kreivinna Appianille. Tavaroita, joita ei voi ensi … kädestä saada, ostetaan toisesta: … ja tämmöisiä tavaroita usein toisesta kädestä sitä halvemmasta.
Ruhtinas. Leikittä, Marinelli, leikittä, eli…
Marinelli. Tosin kyllä ne ovat sitä huonompiakin…
Ruhtinas. Te rupeette hävyttömäksi!
Marinelli. Ja paitsi sitä tahtoo kreivi tavaroinensa heittää maamme.
Jonkatähden siis täytynee tuumia jotaki muuta.
Ruhtinas. Ja mitä?… Armas, hyvä Marinelli, ajatelkaa te minun edestäni. Mitä tekisitte te, minun siassani jos olisitte?
Marinelli. Epäilemättä, vähän asian vähänä pitäisin; … ja sanoisin itselleni, etten tahdo turhaan olla, mikä olen … herra!
Ruhtinas. Elkää mielitelkö minua vallasta, jota en ymmärrä mitenkä tässä kohdin käyttäisin… Tänä päivänä, sanotte te, jo tänä päivänä?
Marinelli. Vasta tänä päivänä … pitää sen tapahtuman. Ja vaan tapahtuneista ei ole enään neuvottelemista… (Vähän mietittyänsä.) Tahdotteko, ruhtinas, heittää minulle vapaat kädet? Tahdotteko hyväksi ottaa kaikki, mitä minä te'en?
Ruhtinas. Kaikki, Marinelli, kaikki, ku on vaan poistava tätä pulaani.
Marinelli. Niin elkäämme nyt yhtäkään viivytelkö… Vaan elkää tekään jääkö kaupunkiin. Lähtekää tuossa paikkaa huvi-linnaanne, Dosalaan. Tie Sabionettaan kulkee siitä ohitse. Ellen onnistuisi saada kreiviä samassa poikkeen, niin aivon minä… Mutta, mutta, minä luulen hänen varmaan menevän tähän ansaan. Ettekös, ruhtinas, arvele naimisenne suhteen laittaa lähettilästä Massaan? Pankaa kreivi lähettilääksi; sillä ehdolla muka, että hän vielä tänä päivänä lähtee… Ymmärrättekö?
Ruhtinas. Oivallinen!… Tuokaa hänet ulos minun luokseni. Menkää, joutukaa. Minä viskaun paikalla vaunuihin. (Marinelli menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Ruhtinas.
Paikalla! paikalla!… Mihinkä se jäikään? … (Katsoen ympärillensä kuvan perän.) Maahanko? Liian se on halpa sia! (Nostaen sen ylös.) Enkö mä häntä toki katsone! katsastaa sinua ensinnäkin en mä enään huoli… Minkätähden pitäisi minun painaman nuoli vielä syvemmästi haavaan? (Panee sen syrjään.) … Palanut, huo'annut olen jo kauvan kyllä, … kauvemmin kuin olisi sopinutkaan; mutta en mitäkään tehnyt! ja vennon tehottomuuteni tähden ollut menettämäisilläni kaikki!… Entäpä jos nyt kumminki kaikki olisi menetetty? Jos Marinelli ei mitäkään toimittaisi?… Miksi mä tahdonki turvata ainoasti häneen? Juohtuupa mieleeni … tällä ajoin (katsoo kelloansa), juuri tänä hetkenä on tuo hurskas neitonen tavallisesti Dominikanein messua kuulemassa… Mitähän jos siellä koettelisin saada häntä puhutella?… Mutta kumminki, tänä päivänä, tänä hänen juhla-päivänänsä, tänä päivänä hänellä on muuta mielessä, kuin messu… Vaan ei tiedä?… Voip' häntä koetella … (helisyttää, ja sysätessänsä sukkelasti kokoon muutamia paperia pöydällänsä, astuu palvelija sisään.) Anna valjastaa!… Eikö siellä vielä ole ketäkään neuvosta?
Palvelija. Kamillo Rota.
Ruhtinas. Tulkohon sisään. (Palvelija menee.) Vaan viivytellä minua hän ei saa. Tällä kertaa ei!… Mielelläni olen toisen kerran hänen tuumissansa sitä kauvemmin avullinen… Vielähän tässä oli erään Emilia Bruneschinkin anomus-kirja… (Etsien sitä.) Tässähän se onki… Mutta, hyvä Bruneschi, jos sinun puolustajas…
Kahdeksas kohtaus.
Ruhtinas. Kamillo Rota, paperi-vihko kädessä.
Ruhtinas. Tulkaa, Rota, tulkaa… Tuoss' on, mitä tänä aamuna olen au'aisnut. Ei paljon lohduttavaa!… Te näette kyllä itsestänne, mitä niihin tulee päättää… Ottakaa vaan.
Kamillo Rota. Hyvä! armollinen herra.
Ruhtinas. Vielä tässä on yks anomus-kirja eräältä Emilia Galot …
Bruneschilta sanoakseni. Myönteeni siihen olen jo tosin kirjoittanut.
Mutta kuitenkin … asia ei ole vähä-pätöinen… Elkää vielä antako
sitä ulos… Eli vaikkapa annattekin: miten vaan tahdotte.
Kamillo Rota. Ei miten minä tahdon, armollinen herra.
Ruhtinas. Vieläkö muuta? Jotakin alle-kirjoittaa?
Kamillo Rota. Eräs kuoleman-tuomio olisi alle-kirjoitettava.
Ruhtinas. Hyvin mielelläni… Tänne vaan! sukkelaan.
Kamillo Rota (hämmästyneenä ja tuimasti katsoen ruhtinaan silmiin).
Kuoleman-tuomio, sanoin minä.
Ruhtinas. Kuulenhan minä sen … Oisi sen voinut jo nähdäkin. Minull' on kiire.
Kamillo Rota (katsellen kirjojansa). Ja nyt en ole kumminkaan ottanut sitä mukaani!… Suokaa anteeksi armollinen herra… Voipihan sen lykätä huomeneksi.
Ruhtinas. Niinpä niinkin!… Pankaa vaan paperinne kokoon: täytyy lähteäni… Huomenna, Rota, enemmän! (Menee.)
Kamillo Rota (päätä nyykyttäen ottaa paperit luoksensa ja menee). Hyvin mielelläni? Kuoleman-tuomio hyvin mielellään? En olisi tänä hetkenä voinut antaa hänen kirjoittaa sen alle, olisko vielä koskenut vaikka oman poikani murhaajata… Hyvin mielelläni! hyvin mielelläni!… Se tunkee sieluni läpitse tuo kauhistava "hyvin mielelläni"!