TOINEN NÄYTÖS.
(Näytelmä-paikka, sali Galottien hovissa.)
Ensimäinen kohtaus.
Klaudia Galotti. Pirro.
Klaudia (astuen Pirroa vastaan, joka tulee toiselta puolen sisään).
Kuka siinä täyttä neliä pihalle lennätti?
Pirro. Herramme, armollinen rouva.
Klaudia. Puolisoni? Onko se mahdollista?
Pirro. Hän tulee ihan kanta-päissäni.
Klaudia. Niin odottamatta?… (Rientäen häntä vastaan.) Ah, minun armahani!…
Toinen kohtaus.
Entiset. Odoardo Galotti.
Odoardo. Hyvää huomenta, lempeni! Eikö tosi, tämä on tulla luulematta?
Klaudia. Ja erin ihastuttaen!… Jos se muutoin vaan on ihastukseksi aiottu.
Odoardo. Ei miksikään muuksi! Ole huoletta… Tämän-päiväinen onnellisuuteni herätti minun niin varhain; aamu oli niin ihana; matka on niin lyhyt; luulin olevanne täällä niin puuhassa… Kuinka pian ei unhoteta jotakin, juohtui mieleeni … sanalla sanoen: minä tulen, katson ja palajan paikalla takaisin… Missä Emilia on? Epäilemättä koristelemassa…
Klaudia. Sieluansa!… Hän on kirkossa… Minun tulee tänä päivänä hartaammin, kuin muulloin, anoa armoa korkeudesta, sanoi hän, ja heitti kaikki sillensä, otti silmikkonsa ja riensi…
Odoardo. Ihan yksinänsä?
Klaudia. Ne muutamat askeleet…
Odoardo. Yksi on kyllä horjahtaakseen!…
Klaudia. Elä nyt suutu, armahani; ja tule sisään levähtämään hetken, ja, jos haluat, nauttimaan vähän virkistystä.
Odoardo. Kuten tahdot, Klaudia… Mutta hänen ei olisi pitänyt mennä yksinään.
Klaudia. Ja sinä, Pirro, jäät tänne etu-huoneesen, kieltämään vieraita tulemasta tänään.
Kolmas kohtaus.
Pirro, ja kohta jälestänsä Angelo.
Pirro. Jotka ilmoituttavat itsensä vaan uutisia kuullakseen… Mitä kaikkia eikö minulta ole jo hetken ajalla kyselty!… Ja kenpä tuollaki tulenee?
Angelo (vielä puoleksi näkyvissä, lyhyessä levätissä, jonka hän on vetänyt kasvoinsa ylitse, ja hattu silmillä). Pirro!… Pirro!
Pirro. Tuttava? (Angelon astuessa täydellensä sisään, lyöden levättinsä auki.) Mitä ihmeitä! Angelo?… Sinäkö?
Angelo. Näethän sen… Olen jo kauvan kyllä hiivinyt kartanon ympäri, saadakseni puhutella sinua… Yks sana vaan!
Pirro. Ja sinä uskallat tulla vielä näkyviin?… Sinä olet sitte viimeisen murha-työsi julistettu lain … suojattomaksi; päästäsi on pantu palkinto…
Angelo. Jota kumminkaan sinä et tahtone ansaita?…
Pirro. Mitä tahdot sinä? Minä rukoilen, elä tee minua onnettomaksi.
Angelo. Tälläkö muka? (Näyttäen hänelle raha-kukkaron.) Ota! Se on sinulle tuleva!
Pirro. Minulleko?
Angelo. Oletkos unhottanut? Tuo saksalainen, entinen herrasi…
Pirro. Ääneti siitä!
Angelo. Jonka veit meidän ansaamme, tiellä Piisaan…
Pirro. Jos kuka meitä kuulisi!
Angelo. Hän oli muka niin hyvä, että jätti meille kalliin sormuksenkin… Etkös muista?… Se oli liian kallis, se sormus, saadaksemme se kohdastaan ilman luulotta rahaksi. Viimeinkin olen siinä onnistunut. Olen, näet, saanut siitä sata pistolia! Ja se on sinun osasi. Heh!
Pirro. En huoli mitäkään … pidä hyvänäs.
Angelo. Noh, hyvä! … jos se on sulle yhden tekevä, mistä hinnasta kantanet pääsi kaupaksi… (aikovinaan pistää kukkaron takaisin lakkariin.)
Pirro. No, anna hänet! (Ottaa.) … Ja mitä nyt? Sillä että vaan tämän vuoksi olisit etsinyt minua…
Angelo. Sen riiviö! mitä sinä ajattelet meistä? … meidänkö muka voivan pidättää palkkansa keneltäkään? Se saattaa olla niin kutsuttujen rehellisten ihmisien tapana: meidän ei… Hyvästi nyt! (On lähtevinään, mutta käännäkse takaisin.) Yks mun olis kumminki vielä kysyttävä… Tuossa tuli tuo vanha Galotti ihan yksinänsä ratsastaen kaupunkiin. Mitä tahtoo hän?
Pirro. Ei hän tahdo mitäkään: hän vaan huvitteleksen. Hänen tyttärensä vihitään tän' iltana maa-tilalla, josta hän tulee, kreivi Appianin kanssa. Hän ei malta aikaa odottaa…
Angelo. Ja ratsastaa kohta taas sinne ulos?
Pirro. Niin kohta, että hän tapaa sinun täällä, jos vielä kauvan viivyt. Mutta ethän toki väijyne häntä. Varota vaan. Hän on mies…
Angelo. Enkö mä häntä tuntene? Enkö mä liene hänen allansa jo palvellut?… Jos tuolta olisi vaan edes jotakin otettavaa!… Milloinka nuori väki lähtevät jälestä?
Pirro. Noin puoli-päivän rinnassa.
Angelo. Suurellako saatolla?
Pirro. Yksillä vaunuilla: äiti, tytär ja kreivi. Pari ystävää
Sabionetasta tulevat todistajiksi.
Angelo. Entä palvelijoita?
Pirro. Kaksi vaan; paitsi minä, joka ratsastan edeltä.
Angelo. Se on hyvä… Vieläpä yks: Kenenkä ajo-kalut? Teidänkö? vai kreivin?
Pirro. Kreivin.
Angelo. Lempo tokinsa!… Siinä on vielä yksi edeltä-ratsastaja, paitsi ravakka ajaja. Mutta!…
Pirro. Minua hämmästyttää. Vaan mitäs sinä nyt tahdot?… Se vähäinen koristus, mikä morsiamella saattaisi kukaties olla, taitaa tuskin vaivaasi maksaa…
Angelo. Niin maksaahan sen morsian itse!
Pirro. Ja pitääkö minun tässäki rikoksessa oleman sinun kumppalis?
Angelo. Sinä ratsastat edellä. Ratsasta vaan, ratsasta! ja elä huoli mistäkään!
Pirro. Siihen en mene ollenkaan!
Angelo. Kuinka? taidatpa muka olla hellä-tuntoinen olevinas … Toveri! arvelen tuntevasi minut… Jos sinä vaan joutavia puhut! Jos yksi ainoa kohta on toisin, kuin olet minulle sanonut!…
Pirro. Mutta, Angelo, Jumalan tähden!…
Angelo. Tee, mitä et voi välttää! (Menee.)
Pirro. Haa! anna perkeleen saada vaan yhdestä hiuksestasi kiini, ja sin' olet hänen omansa iankaikkisesti!… Minä onnetoin!…
Neljäs kohtaus.
Pirro. Odoardo ja Klaudia Galotti.
Odoardo. Hän viipyy mielestäni liian kauvan…
Klaudia. Vielä silmän-räpäys, Odoardo! Hänen olisi paha mielensä, jos jäisi täten sua näkemättä.
Odoardo. Minun täytyy vielä pistäidä kreivinki luona. Tuskinpa maltan odottaa, kunnekka saan tätä nuorta, kunnian miestä pojakseni kutsua. Kaikki hänessä viehättää minua. Ja ennen kaikkia hänen päätöksensä elää itsellensä isäinsä laaksoissa.
Klaudia. Sydämmeni halkeaa tätä ajatellessani… Niin kokonansa kadotamme hänet, tämän ainoan armahan tyttäremme?
Odoardo. Mikä on sitte mielestäsi kadottaa hänet? Tietääkkö hänen olevan rakkauden sylissä? Toista on ihastuksesi häneen, toista hänen onnensa. Sinä voisit uudistaa vanhan luuloni: että se oli enemmin maa-ilman hälinä ja huvitus, enemmin hovin lähistö, kuin tyytyminen antaa tyttärellemme säädyllisen kasvatuksen, joka vaikutti sinua hänen kanssansa jäämään tänne kaupunkiin; … kaukana puolisosta ja isästä, joka niin sydämmellisesti teitä rakastaa.
Klaudia. Kuinka väärin luultu, Odoardo! Mutta anna minun tänä päivänä puhua vaan yksi ainoa puolustus-sana tästä kaupungista, tästä hovin lähistöstä, jotka ovat niin inhottavat siveyden innolles'… Täällä, ainoastansa täällä, saattoi rakkaus yhdyttää sen, mikä oli toinen toisellensa luotu. Täällä ainoastaan voi kreivi löytää Emilian; ja löysi hänen.
Odoardo. Sen kyllä myödytän. Mutta, hyvä Klaudia, oliko sulla oikein sentähden, että asian loppu antaa sulle oikeuden?… Hyvä, että tämä kaupungin-kasvatus on niin toki päättynyt! Elkäämme tahtoko olla viisaat, missä emme ole olleet muuta, kuin onnelliset. Hyvä, että niin en käynyt!… Nyt he ovat löytäneet toisensa, jotka olivat toinen toisellensa määrätyt. Nyt anna heidän mennä mihin rauha ja viattomuus vaatii… Mitäpä kreivin olisi täällä tekemistä? Kumartaakko, liehakoida ja nöyristellä, ja kokea saada Marinellilaiset syrjemmälle? tehdäkseenkö onnen, jota hän ei tarvitse? armostako viimein voittaaksensa kunnian, joka hänelle kunnia ei olisi?… Pirro!
Pirro. Tässä olen.
Odoardo. Mene ja taluta hevoiseni kreivin kartanolle. Minä tulen jälestä, ja istun siellä taas ylös. (Pirro menee.) … Minkä vuoksi pitäisi kreivin täällä palvella, kuin hän siellä voi itse käskeä?… Vieläpä et ajattele, Klaudia, ruhtinaan ja hänen keskinäisen välinsä olevan tyttäremme kautta tykkynään turmellun. Ruhtinas vainoo minua…
Klaudia. Ehkä vähemmin, kuin pelkäät.
Odoardo. Pelkäät! Ikään kuin en pelkäisi jotakin!
Klaudia. Sillä, lienenkö jo sulle sanonut, ruhtinaan jo nähneen tyttäremme?
Odoardo. Ruhtinaanko? Ja missä sen?
Klaudia. Viimeisessä Vegghiassa, kansleri Grimaldin luona, jota hän läsnä-olollansa kunnioitti. Hän käyttihe häntä kohtaan niin armollisesti…
Odoardo. Niin armollisestiko?
Klaudia. Hän puheskeli hänen kanssansa niin kauvan…
Odoardo. Puheskeli hänen kanssansa?
Klaudia. Näytti niin ihastuneelta hänen hilpeyteensä ja neroonsa…
Odoardo. Niin ihastuneelta?
Klaudia. On puhunut hänen ihanuutestansa niin monilla ylistys-sanoilla…
Odoardo. Ylistys-sanoilla?… Ja kaikkea tätä kerrot sinä minulle ihastuksen tapaan? Ah, Klaudia, tyhmä, turhallinen äiti!
Klaudia. Kuinka niin?
Odoardo. No hyvä, no hyvä! Tuokin on niin päättynyt… Haa! kuin vaan kuvittelen mieleeni… Se olisi juuri se kohta, jossa kuolettavimmin saatan haavoitettaa!… Yks hekkuman orja, joka ihmettelee, himoitsee… Klaudia! Klaudia! paljas ajatus panee minun vimmaan… Sinun olisi pitänyt paikalta ilmoittaa se minulle… Mutta, en tahtoisi mielelläni tänä päivänä sanoa sulle mitäkään pahoittavaa. Ja sen tekisin (Klaudian tarttuessa hänen käteensä), jos mä kauvemmin viipyisin… Sentähden laske minut! laske minut!… Jumalan halttuun, Klaudia!… Tulkaa onnellisesti jälestä!
Viides kohtaus.
Klaudia Galotti.
Millinen mies!… Ah, sitä tylyä siveyttä!… jos se muutoin ansainnee tätä nimeä… Kaikki on sen mielestä luultava, kaikki nuhdeltava… Eli jos tämä on tuntea ihmisiä: kuka toivoisi heitä tunteakseen?… Mutta mihinkä se Emiliaki jäi?… Ruhtinas on isän viha-mies: sentähden … sentähden, jos hän on silmin mielistynyt tyttäreen, niin on se vaan isää häväistäksensä.
Kuudes kohtaus.
Klaudia Galotti. Emilia.
Emilia (töydäisten sisään hädän hämmästyksissä). Jumalan kiitos! Nyt olen turvassa. Vai onko hän minua kenties seurannut? (Viskaten silmikkonsa taakse-päin ja nähden äitinsä.) Onko hän, äiti kulta? onko hän?… Ei, no kiitos Jumalan!
Klaudia. Mikä sull' on hätänä, tyttäreni? Mikä sulla on?
Emilia. Ei mitään, ei mitään…
Klaudia. Ja katsot niin tuimasti ympärilles? Ja vapiset joka jäsenessä?
Emilia. Mitä ei minun ole täytynyt kuulla! Ja missä, missä sitten on täytynyt se kuullani!
Klaudia. Minä olen luullut olevasi kirkossa…
Emilia. Juuri siellä! Mitä on ilkeydelle kirkko ja alttari?… Ah, minun äitini! (Viskauden hänen syliinsä.)
Klaudia. Puhu, tyttäreni!… Lopeta mun pelkoni… Mitä pahaa on voinut siellä, pyhillä paikoilla, sinulle tapahtua?
Emilia. Ei koskaan olisi minun hartauteni pitänyt olla syvemmän ja palavamman, kuin tänä päivänä; ei koskaan ole se ollut vähemmin sitä, mitä sen tuli olla.
Klaudia. Me olemme ihmisiä, Emilia. Rukouksen lahja ei ole alati vallassamme. Taivaalle on tahtoa rukoilla jo rukoileminenkin.
Emilia. Ja tahtoa syntiä tehdä jo syntiä tekeminenkin.
Klaudia. Sitä Emiliani ei ole tahtonut!
Emilia. En suinkaan, äitiseni; niin syvään armo ei toki antanut minun upota… Mutta, että toisen ilkeys voipi tehdä meitä, vasten tahtoamme, rikokseen osallisiksi!
Klaudia. Malta mielesi!… Toinnu mitä mahdollista… Sano kerrassaan, mikä on tapahtunut?
Emilia. Ikään olin langennut polvilleni … etempänä alttarista, kuin muutoin on tapani … sillä minä tulin liian myöhäiseen. Ikään rupesin ylentämään sydäntäni, kuin joku ajettui ihan taakseni! Niin ihan taakseni! En voinut väistäidä en edes, en syrjään, … kuinka mielelläni tahdoinkin; pelvosta, että toisen hartaus voisi häiritä minunkin… Hartaus! se oli pahin mitä pelkäisin… Mutta, eipä aikaakaan, niin kuulen lähellä korvaani, … syvän huokauksen perästä … ei jonkun pyhän nimen! … vaan, … elkää vihastuko äiti kulta … teidän oman tyttärenne nimen!… Minun nimeni!… Ah, että ankarin ukon jylinä olisi estänyt minua enemmän kuulemasta!… Se puhui kauneudesta, rakkaudesta… Se valitti, että tämä päivä, joka on tekevä minun onneni, … jos se sen muutoin tehnee … oli hänen onnettomuutensa iäksi päättävä… Se rukoili minua … kuullahan täytyi minun tämä kaikki. Mutta en katsonut taakseni; en ollut kuulevinani… Mitä taisin minä muuta?… Rukoilla hyvää Enkeliäni lyömään minua kuuroudella; ja vaikka, vaikkapa iäks' päiväksi!… Sitä rukoilin; se oli ainoa, mitä taisin rukoilla… Viimein tuli aika palata kotiin. Pyhä toimitus päätettiin. Minä vapisin kääntäidä. Minä vapisin silmätä sitä, joka rohkesi tehdä tämän ilkimystyön. Ja kuin käänsime, kuin näin hänen…
Klaudia. Kenenkä, tyttäreni?
Emilia. Arvatkaapas, äitiseni; arvatkaa… Minä olin vajota maan poveen… Hänen itsensä.
Klaudia. Kenenkä, hänen itsensä?
Emilia. Ruhtinaan.
Klaudia. Ruhtinaanko! Ah, siunattu olkoon isäsi malttamattomuus, joka ikään oli täällä, eikä tahtonut sinua odottaa!
Emilia. Isäni täällä? … ja ei tahtonut minua odottaa?
Klaudia. Jos sinä vielä hämmästyksissäs' olisit antanut hänenki kuulla tämän!
Emilia. Entäpä sitten, äitini? … Mitä moitittavaa hän olisi minussa voinut löytää?
Klaudia. Ei mitäkään; yhtä vähän kuin minussakin. Ja kuitenki, kuitenki… Haa, sinä et tunne isääsi! Vimmassansa hän ei olisi eroittanut rikoksen viatointa esinettä rikkojasta. Tässä mielessänsä olisin minä hänestä ollut syynä siihen, mitä en voinut, en estää, en aavistaa… Mutta vielä tyttäreni, puhu vielä! Kuin ruhtinaan tunsit… Minä arvaan olleesi tunnossa kyllä, yhdellä silmäyksellä osottaakses hänelle sen ylönkatseen, jonka hän ansaitsee.
Emilia. En ollut, äiti kulta! Sen silmäyksen perästä, jolla mä hänen tunsin, ei ollut minulla sydäntä, toista häntä kohtensa luoda. Minä pakenin…
Klaudia. Ja ruhtinas jälestäs…
Emilia. Jota en tiennyt, kunnekka kirkon pylväästössä tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Ja hänen sitten! Häpeästä täytyi minun tauvota: irroittaidu hänestä taas olisi kääntänyt puoleemme ohitse-käypien liiemmäisen huomion. Tämä oli ainoa arvelu, johonka kykenin … eli joka taasen muistiini juohtuu. Hän puhui; ja minä olen vastannut häntä. Mutta … mitä hän puhui, mitä minä olen vastannut; … jos se vielä juohtuu mieleeni, niin tahdon sen teille puhua äitini. Nyt en kaikesta tästä tiedä niin mitäkään. Aistini olivat heittäneet minun… Turhaan muistelen, mitenkä lienen pääsnyt hänen käsistänsä ja pylväästöstä. Vasta kadulla löydän hänen taas; ja kuulen hänen tulevan takanani; ja kuulen hänen yhtenä minun kanssani rientävän taloon, minun kanssani astuvan rappuita ylös…
Klaudia. Pelvolla, tyttäreni, on oma erikoinen luontonsa … En ole ikänäni unhottava, millä katsannolla lennähdit sisään… Ei; niin kau'as hän ei tohtinut toki seurata sinua… Hyvä jumala! jos isäsi tietäisi tämän!… Kuinka eikö hän jo julmistunut, kuin vaan kuuli, ruhtinaan sinua äskettäin ei ilman mielistyksettä nähneen!… Kuitenkin, ole huoletoin, tyttäreni! Pidä sitä unena, mikä on sattunut. Siitä onkin oleva vielä vähemmän seurantoa, kuin unesta. Sinä pääset tänä päivänä kerrassaan kaikki paulat ja väijymykset.
Emilia. Mutta, eikö niin, äitini? Kreivin pitää saaman tietää tämä.
Hänelle täytyy minun sanoa se.
Klaudia. Elä hulluja!… Miksi? Minkätähden? Tahdotko tyhjästä, ja taasen tyhjästä tehdä hänen levottomaksi? Ja josko kohta hän nyt ei huolettuisikaan, niin tiedä, lapseni, että myrkky, joka ei paikalta vaikuta, ei sentähden ole vähemmin vaarallinen myrkky. Mikä ei tuota huolta rakastajalle, voipi sen tuoda puolisolle. Rakastajaa voisi jopa mielitellä, että saisi niin korkeaa hangoittelijaa syrjään tungetuksi. Mutta, saakoon sen vaan kerran: ah, minun lapseni, … niin tulee rakastajasta usein tukkunaan toinen olento. Hyvä onnesi varjelkoon sinua tätä kokemasta.
Emilia. Te tiedätte, äiti-kulta, kuinka mielelläni kaikissa nöyryytän itseni teidän paremman tietonne alle… Mutta, entäpä jos hän saapi muilta tietää, että ruhtinas on minua tänä päivänä puhutellut? Eikös minun virkkamattomuuteni, ennemmin eli myöhemmin, enentäisi hänen huoltansa?… Minä arvelisin pikemmin ei salata häneltä mitäkään.
Klaudia. Heikkous! rakastunut heikkous!… Ei, ei niin mitäkään, tyttäreni! Elä virka hänelle mitään. Elä anna hänen mitäkään keksiä!
Emilia. Noh, olkoon niin, äiti-kulta! Minulla ei ole tahtoa niin mitäkään vasten teidän… Hoh, hoh! (Syvästi hengähtäen.) Tuntuuki taas ihan kepeältä… Mikä tyhmä, arka kappale enkö mä olekkin!… Eikö niin, äitini? … Oisinpa voinut tuossa vielä toisinki menetellä, ja yhtä vähän antaa sitä itselleni anteeksi.
Klaudia. En tahtonut sitä sinulle sanoa, tyttäreni, kunnekka oma järellinen järkesi sen sinulle sanoisi. Ja minä tiesin, sen niin tekevän, jälleen toinnuttuasi… Ruhtinas on imarteleva. Sinä olet liian vähän tottunut imarruksen tyhjä-peräiseen kieleen. Siinä on muka kohteliaisuus yhden sanova, kuin tunnollisuus; imarrus, kuin vakuutus; mieli-johto, kuin toivotus; toivotus, kuin päätös. Ei mitäkään soipi sillä kielellä, kuin kaikki; ja kaikki, kuin ei mitäkään.
Emilia. Ah, minun äitini!… niin tuleneehan sitte minun tätä arkuuttani nauraa!… Nyt hän varmaan ei saa siitä mitäkään tietää, armas Appianini! Hän voisi pitää minua pikemmin turhallisena, kuin siveänä… Taitaapa siellä tullakkin! Se on hänen astuntansa.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Kreivi Appiani.
Appiani (astuu sisään syvissä ajatuksissa, katsoen alas eteensä, lähestyen keksimättä heitä, kunnekka Emilia juoksee häntä vastaan). Ah, minun armahimpani! En luullut olevas täällä etu-huoneessa.
Emilia. Toivoisin teidän, herra kreivi, olevan iloisen, jos ette luulisi minuakaan tapaavanne… Niin juhlallinen? niin toden-peräinen? Eikö tämä päivä ansaitsisi riemullisempaa mielen kuohahdusta?
Appiani. Se on suuremmasta arvosta, kuin koko elämäni. Mutta mieleni täynnä niin paljoa autuaallisuutta, … mahtaa se tosin olla juuri tämä autuaallisuus, joka tekee minun niin yksivakaiseksi, niin juhlalliseksi, kuten te kutsutte sitä, ryökkynäni… (Keksien äitin.) Haa! Teki täällä, armollinen rouva! … koht' sillään kunnioittava minua tutummalla nimellä!
Klaudia. Joka on oleva minun suurin ylpeyteni!… Kuinka onnellinen sinä, Emiliani!… Minkätähden ei isäsi ole tahtonut riemuita yhtenä meidän kanssamme?
Appiani. Ikään irroittime hänen sylistänsä, … eli pikemmin hän minun… Mikä mies, Emiliani, tuo isänne! Kaiken miehuullisuuden esi-kuva! Mihinkä mietteihin eikö sieluni kohene hänen parissansa! Ei konsana ole päätökseni olla aina hyvä, aina jalomielinen, elävämpi, kuin häntä nähdessäni … häntä ajatellessani! Ja millä muutoin, ellei tämän päätökseni täyttämällä, voin minä ansaita kunnian kutsuttaa hänen pojaksensa; … olla teidän omanne, Emiliani?
Emilia. Ja hän ei tahtonut minua odottaa?
Appiani. Arvatakseni sen vuoksi, että hänen Emiliansa, tänä lyhynnä tervehdys-hetkenä, olisi häntä liiaksi viehättänyt, liiaksi koko hänen sielunsa liikuttanut.
Klaudia. Hän luuli tapaavansa sinun koristeleimassasi vihille: ja kuuli…
Appiani. Mitä minä sydämmellisellä ihmetyksellä taas olen häneltä kuullut… Oikein, Emiliani! Minä olen teissä saapa hurskaan rouvan; ja joka ei ole ylpeä hurskaudestaan.
Klaudia. Mutta, lapseni, toinen on tehtävä, toinen ei heitettävä! Aika on täperillään; joudu nyt, Emilia!
Appiani. Mitä? armollinen rouva!
Klaudia. Ettehän toki, hyvä kreivi, tahtone häntä noin, … noin kuin hän tuossa on, viedä alttarin ääreen?
Appiani. No, tosiansa! Nyt minä sen vasta havaitsen… Ken voipi teitä nähdäkään, Emilia, ja yhtenä tarkata pukuanne?… Ja miks ei niin, niinkuin hän tuossa on?
Emilia. Ei, rakas kreivini, ei niin; ei ihan niin. Mutta ei paljo koreampanakaan, ei paljon… Yks kaks, niin olen valmis!… Ei mitäkään, ei niin mitäkään siitä koristuksesta, jonka teidän ylöllinen korkeamielisyytenne minulle lahjoitti! Ei mitäkään, ei niin mitäkään, ku vaan semmoiseen koristukseen on soveltuva!… Minä voisin vihata sitä, tätä koristusta, ellei se olisi teidän antamanne… Sillä kolmasti olen siitä unta nähnyt…
Klaudia. No, siitähän minä en tiedä mitäkään.
Emilia. Ikään kuin olisin sitä koristusta kantanut, ja kuin yht'äkkiä olisi jok'ainoa sen kallis kivi muuttunut helmeksi… Mutta helmet, äitini, helmet merkitsevät kyyneleitä.
Klaudia. Lapseni! Merkitys on uneksivampi, kuin uni… Etkös alusta alkaen ole enemmin pitänyt helmistä, kuin kivistä?…
Emilia. Kyllä, äitini, kyllä niin…
Appiani (miettien ja ala-kuloisena). Merkitsevät kyyneleitä … merkitsevät kyyneleitä!
Emilia. Kuinka? Käykö se teistä ihmeeksi? Teistä?
Appiani. Totta niin; minua hävettäisi… Kuin mieli on kerran taipunut murhe-kuvituksiin…
Emilia. Ja miksi sen pitää niin oleman? Ja mitä luulette te minun arvelleeni?… Mitä kannoin minä, miltä näytin minä, minuun ensi … kerran mielistyessänne?… Muistatteko sen vielä?
Appiani. Josko vielä muistan? Minä en näe teitä mielessäni koskaan muutoin, kuin niin; ja näen teidät niin, jos en niin teitä näkisikään.
Emilia. Siis, sama pukuni, samaa näköä, samaa kuosia; heikalehtava ja irrallinen…
Appiani. Oivallinen!
Emilia. Entäpä tukka…
Appiani. Omassa mustan-ruskeassa kiillossansa; luonnon lyömissä kiemuroissaan…
Emilia. Ja kukkaiset niissä! Oikein! oikein!… Hiukan vaan malttia, ja minä seison semmoisena tuossa edessänne!
Kahdeksas kohtaus.
Kreivi Appiani. Klaudia Galotti.
Appiani (katsoen hänen perästänsä alla silmin). Helmet merkitsevät kyyneleitä!… Hiukan vaan malttia!… Jaa, jos aika vaan olisi ulkonamme… Jos minuutti vaan viisarilla meissä ei voisi venyä vuosiksi!…
Klaudia. Emilian miete, herra kreivi, oli niin nopea, kuin oikea. Te olette tänä päivänä tavallista nulompi. Vielä vaan askele toivonne periltä, … katuisitteko, herra kreivi, sen olleen toivonne tarkoituksen?
Appiani. Ah, äitini, ja te voisitte luulla tätä pojastanne?… Mutta, se on tosi, minä olen tänä päivänä ihmeen synkeä ja suru-mielinen… Vaan näette sen, armollinen rouva; olla vielä yhden askeleen periltä, eli vielä ei lähtenytkään, on oikeittain yhtä ja samaa… Kaikki mitä mä näen, kaikki mitä mä kuulen, kaikki mitä mä uneksin, saarnaa minulle sitten eilen ja toisenki päivän tätä totuutta. Tämä yksi ajatus kietoikse jokaiseen toiseen, jota sekä täydyn että tahdon ajatella… Mikä on se? Sit' en ymmärrä…
Klaudia. Te huoletatte minua, herra kreivi…
Appiani. Toinen tulee sitte toisensa lisäksi!… Minä olen harmistunut; harmistunut ystäviini, itseeni…
Klaudia. Mitenkä niin?
Appiani. Ystäväni vaativat ehdottomasti, että minun pitäisi ruhtinaalle virkkaman sana naimisestani, ennen sen täytettyäni. He myödyttävät kyllä, ei olevani siihen velka-pään; mutta kunnioituksen häntä kohtaan vaativan sen niin… Ja minä olen ollut heikko kyllä heille sitä lupaamaan. Ikään arvelin lähteä vielä hänen luoksensa.
Klaudia (ällistyen). Ruhtinaanko luo?
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Pirro, ja kohta jälemmä Marinelli.
Pirro. Armollinen rouva, markisi Marinelli seisahti portille ja kysyy herra kreiviä.
Appiani. Minuako?
Pirro. Hän on tässä. (Aukaisee hänelle oven ja menee.)
Marinelli. Pyydän anteeksi, armollinen rouva… Herra kreivi, minä olin kodissanne, ja sain tietää, teidän olevanne täällä. Minulla on erin tärkeä asia teille… Armollinen rouva, minä pyydän vielä anteeksi; se on tehty muutamassa hetkessä.
Klaudia. Joita en tahdo viivyttää. (Nyykähyttää päätänsä ja menee.)
Kymmenes kohtaus.
Appiani. Marinelli.
Appiani. Noh, mitä nyt, herra?
Marinelli. Minä tulen hänen korkea-arvoisuutensa ruhtinaan luota.
Appiani. Mitä hänellä on käskettävää?
Marinelli. Minä olen ylpeä olemastani niin erinomaisen armon tuojana… Ja ellei kreivi Appiani väkisen tahdo väärin tuntea minussa yhden uskollisimmista ystävistänsä…
Appiani. Ilman esi-puheetta; jos mä tohdin pyytää.
Marinelli. Voinpa niinkin!… Ruhtinaan täytyy paikalta lähettää Massan herttuan luokse asia-miehen naima-tuumissansa hänen tyttärensä ruhtinattaren kanssa. Hän oli kauvan epäilyksissä, kenenkä siksi määrätä. Viimein on hän päättäinnään, herra kreivi, lähettämään teidät.
Appiani. Minut?
Marinelli. Ja sen … jos ystävyys tohtisi kehua … ei ilman minun esittämättäni…
Appiani. Totisesti, te panette minun pulaan kiitoksen tähden… En ole ammoin aikoihin enään odottanut, että ruhtinas näkisi hyväksi minua käyttää…
Marinelli. Minä olen vakuutettu, että se on vaan arvollisen tilaisuuden puutteesta. Ja ellei tämäkään vielä olisi kyllä arvollinen semmoiselle miehelle, kuin kreivi Appiani, niin on tosin ystävyyteni ollut liian ajatoin.
Appiani. Ystävyys ja ystävyys, joka kolmantena sanana!… Kenenkä kanssa minä sitte puhun? Markisi Marinellin ystävyyttä en olisi konsana uneksinutkaan…
Marinelli. Minä myödytän tehneeni väärin, herra kreivi, kärsimättömästi väärin, että olen teidän myöten-antamattanne tahtonut olla ystävänne… Vaan, jospa niinki; mitä se tekee? Ruhtinaan armo, teille tarjottu kunnia seisovat, enkä epäile teidän tavoittavanne niitä mielellänne.
Appiani (vähän mietittyänsä). Epäilemättä.
Marinelli. Noh, niin tulkaatte nyt.
Appiani. Minnekkä?
Marinelli. Dosalaan, ruhtinaan luokse… Kaikki on jo valmis; ja teidän täytyy vielä tänä päivänä lähteä.
Appiani. Mitä sanotte?… Vieläkö tänä päivänä?
Marinelli. Parempi, vielä jos ihan tänä hetkenä, kuin seuraavana. Asia on erin kiirehtivä.
Appiani. Tosiaanko?… Niin on mieleni paha, että täytyy luopuani siitä kunniasta, jonka ruhtinas on minulle arvellut.
Marinelli. Kuinka?
Appiani. Minun ei käy tänä päivänä lähteminen; … eikä huomennakaan; … eikä vielä yli-huomennakaan…
Marinelli. Te laskette leikkiä, herra kreivi.
Appiani. Niin teidänkö kanssanne?
Marinelli. Verrattomasti! Kuin pila koskee ruhtinaan, niin on se vielä sitä hullumpi… Te ette voi siis?
Appiani. En, herra, en… Ja minä toivon itse ruhtinaan ottavan esteeni hyväksi.
Marinelli. Sitä minä haluaisin kuulla.
Appiani. Ah, vähänen asia vaan!… Näette sen; minä aivon vielä tänä päivänä ottaa itselleni vaimon.
Marinelli. Noh, entäpä sitte?
Appiani. Entä sitte? … entä sitte?… Tuo kysymyksenne onkin ihmeen arvelematoin.
Marinelli. On niitä esi-merkkiä, herra kreivi, että pitoja sopii tuonnemma lykätä… En suinkaan luule siitä aina olevan morsiamelle eli sulhaiselle etua. Asialla olkoon myötänään vastuksensakin. Mutta kuitenkin, arvelen, että herran käsky…
Appiani. Herran käskykö?… Herran? Herra, jonka itse valitsemme siksi, ei niin oikeastaan olekkaan meidän herramme. Sen myödytän, että teidän tulisi osoittaa ruhtinaalle täydemmän kuuliaisuuden. Mutta ei minun. Minä tulin hänen hoviinsa vapaa-tahtoisesti. Minä tahdoin kunnian häntä palvella; mutta en orjanansa olla. Minä olen suuremman Herran ala-valtias…
Marinelli. Suurempi tai pienempi: Herra on herra.
Appiani. Vieläpä minä teidän kanssanne tästä riitelemään. Lyhyesti, sanokaa ruhtinaalle, mitä olette kuulleet: … mieleni muka olevan pahan, etten voi ottaa hänen armoansa hyväkseni, sen vuoksi, että mä tänä päivänä päätän yhden liiton, joka on tekevä koko minun onneni.
Marinelli. Ettekö tahdo antaa hänen samalla tietää, kenenkä kanssa?
Appiani. Emilia Galotin.
Marinelli. Tämänkö talon tyttären?
Appiani. Tämän talon.
Marinelli. Hm! hm!
Appiani. Mikä mielenne?
Marinelli. Arvelisin, olevan siis sitä vähemmän estettä, viivyttää vihkiäiset, kunnekka palajatte.
Appiani. Vihkiäiset? Ainoastaan vihkiäiset?
Marinelli. Hyvät vanhemmat eivät tuosta niin tarkkaa pitäne.
Appiani. Hyvät vanhemmat?
Marinelli. Ja jääpihän Emilia teidän varoillenne varmaan toki.
Appiani. Varmaan toki?… Te olette tuolla tokillanne … toki koko apina!
Marinelli. Minulleko niin, kreivi?
Appiani. Miks ei?
Marinelli. No taivas ja helvetti! Me tavataan toisemme.
Appiani. Pah! Äkäinen on apina; mutta…
Marinelli. Kuolema ja kadotus! Kreivi, minä vaadin hyvitystä.
Appiani. Se on tietty.
Marinelli. Ja ottaisin sen nyt kohdastaan: … vaan en toki turmelle tätä hellän sulhaisen ilo-päivää.
Appiani. Hento-sydämminen kappale! Ei toki! Ei toki! (Tarttuen hänen käteensä.) Massaan en kaiketikaan anna tänä päivänä itseäni lähettää: mutta kävelykseen teidän kanssanne on minulla aikaa jälellä… Lähdetään! Lähdetään!
Marinelli (tempaisekse irti ja menee pois). Vaan malttakaahan, kreivi, malttakaa!…
Yksitoistakymmenes kohtaus.
Appiani. Klaudia Galotti.
Appiani. Mene, heittiö!… Haa! se teki hyvää. Vereni on tullut kiehuksiin. Sekä tunnen itseni toisin ja paremmin.
Klaudia (kiireimmästi ja huolestuneena). Jumalan tähden! Herra kreivi… Minä olen kuullut kiivaan riidan… Teidän kasvonne palavat. Mikä on tapahtunut?
Appiani. Ei mitään, armollinen rouva, ei niin mitään. Kammari-herra Marinelli on osoittanut minulle erin hyvän työn. Hän on vapauttanut minun käymästä ruhtinaan luona.
Klaudia. Todellako?
Appiani. Me saatamme nyt sitä aikaisemmin lähteä. Minä menen kiirehtämään väkeäni liikkeelle, ja tulen paikalla takaisin. Sillä välin on Emiliakin valmistuva.
Klaudia. Voinko minä olla ihan huoletoin, herra kreivi?
Appiani. Ihan huoletoin, armollinen rouva.
(Rouva menee sisään ja hän pois.)