KOLMAS NÄYTÖS.
(Näytelmä-paikka, etu-sali ruhtinaan hovi-linnassa.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Turhaan; ylpeästi halveksien hylkäsi hän tarjotun kunnian.
Ruhtinas. Ja se jääpi nyt sillensä? Se käypi siis toteen? Emilia on siis vielä tänä päivänä oleva hänen?
Marinelli. Niinpä näköjänsä.
Ruhtinas. Minä odotin niin paljon hänen moni-mielisyydestänsä!… Kuka-ties, kuinka typerästi lienette asian toimittaneet… Kuin tyhmän neuvo kerran on hyvä, niin tulee viisaan panna se toimeen. Se olisi minun pitänyt muistaa.
Marinelli. Kas noin olen muka hyvästi palkittu!
Ruhtinas. Ja minkä-tähden palkittu?
Marinelli. Että mä tahdoin yksin henkeni uskaltaa sen edestä… Nähtyäni, ei toden eikä pilkan voivan taivuttaa kreiviä pitämään rakkauttansa kunniata halvempana, koin häntä yllyttää riitautumaan. Sanoin hänelle asioita, joista hän vimmastui. Hän mätti loukkauksia minua kohtaan: ja minä vaadin hyvitystä, … ja vaadin sitä heti paikalla… Arvelin muka näin: Taikka hän minun, taikka minä hänen. Minä hänen: niin on kenttä kokonansa meidän. Eli hän minun: noh, josko niinki; niin täytyy hänen paeta, ja ruhtinas voittaa ainakin aikaa.
Ruhtinas. Ja sen te olisitte tehneet, Marinelli?
Marinelli. Haa! pitäisihän tuon jo edeltä-päinki tietää, jos ollaan niin tyhmästi valmiit uhraamaan itsensä suurien edestä … pitäisihän tuon edeltä-päinki tietää, kuinka kiitolliset he tulevat olemaan…
Ruhtinas. Entä kreivi? Hän on tunnettu ei antavan kahdesti sanoa mitäkään itsellensä.
Marinelli. Miten milloinki sattuu, epäilemättä… Kenpä voi häntä siitä moittia?… Hän vastasi, tänä päivänä hänellä olevan jotaki vielä toki tärkeämpätä tehtävää, kuin minun kanssani kauloansa katkaista. Ja sitte määräsi hän yhtymys-päivän viikolle jälkeen häiden.
Ruhtinas. Emilia Galotin kanssa! Se ajatus tekee minun hulluksi!… Sitten heititte asian sillensä ja menitte tiehenne: ja tulette ja kehutte, uskaltaneenne henkenne minun edestäni; uhranneenne itsenne minulle…
Marinelli. Mutta mitä tahdotte sitten, armollinen herra, jota minun vielä olisi pitänyt tehdä?
Ruhtinas. Vielä tehdä?… Ikään kuin hän olisi jotaki tehnyt!
Marinelli. Ja antakaapas kuulla, armollinen herra, mitä itse olette toimittaneet edestänne… Te onnistuitte saada häntä puhutella kirkossa. Mitä väli-puhetta olette keskenänne pitäneet?
Ruhtinas (pilkaten). Uteliaisuutenne mieliksi!… Jota minun nyt täytynee tyydyttää… Ah, kaikki kävi toivoni jälkeen… Nyt ette tarvitse enään vaivata itseänne, liian avulias ystäväni! Hän tuli enemmän kuin puoli-väliin toivoani vastaan. Enkä olisi tarvinnut, kuin kohdastaan ottaa hänen mukaani. (Kylmästi ja käskein.) Nyt tiedätte, mitä tahdoitte; … ja saatte mennä!
Marinelli. Ja saatte mennä!… Jaa, jaa; se se on aina virren loppu! ja samoitte, jos niinkin olisi, että mä vielä tahtoisin koetella mahdotointa… Mahdotointa, sanoin minä?… Niin mahdotointa tuo nyt kyllä ei olisi; mutta uskaliasta… Jos morsian kerran olisi vastassamme, niin takaan, häistä ei tulevan mitäkään…
Ruhtinas. Hoo! mitä kaikkia se mies lupaa toimittaa! Nyt minun pitäisi vaan vielä antaman hänelle osa-kunta hovi-vartioitani, ja hän sen kanssa asettuisi maantien varrelle väijymään, ja karkaisi itse viisikymmentenä vaunuin päälle, ja tempaisi sieltä naisen, jonka hän voittoriemussa toisi minulle…
Marinelli. On semmoista ennenkin tapahtunut, että tyttö on viety väkisen, vaikka se ei ole näyttänyt väkisen-viemiseltä.
Ruhtinas. Jos voisitte sen tehdä, niin ette ensin niin kauvan siitä jaaritteleisi.
Marinelli. Mutta ei ole takaamista, mitenkä onnistuisi. Siinä voisi turmiaki tapahtua…
Ruhtinas. Ja se olisi muka minun tapani, antaa ihmisten vastata asioista, joille eivät mitäkään voi!
Marinelli. Noh menköön sitten, armollinen herra… (Kuuluu loitolta pyssyn laukaus.) Haa! mikäs se oli?… Kuulinko oikein?… Ettekö teki kuulleet, armollinen herra, ammuttavan?… Ja vielä taas kerran!
Ruhtinas. Mikä se on? Mitä se merkitsee?
Marinelli. Mitäs luulette?… Mitähän jos olisin toimeliaampi, kuin uskotte?
Ruhtinas. Toimeliaampi?… Niin sanokaa nyt…
Marinelli. Lyhyesti: josta olen puhunut, se tapahtuu.
Ruhtinas. Onko se mahdollista?
Marinelli. Elkää vaan unhottako, ruhtinas, mitä taannoin minulle vakuutitte… Minulla on taas teidän sananne…
Ruhtinas. Mutta varustukset ovat kuitenki niin…
Marinelli. Kuin ne konsana olla taitavat!… Niiden täytäntä on uskottu miehille, joihin voin lujasti luottaa. Tie kulkee ihan eläin-tarhan laipioitse. Siinä on yhden osan pitänyt karata vaunuihin käsin, ikään kuin ryöstääksensä sitä; ja toisen osan, jossa on muu'an palvelijani, töydätä elikko-tarhasta ulos, ikään kuin hädästyneiden avuksi. Tappelun alla, kuhun kumpiki puoli on näyn vuoksi joutunut, pitää palvelijani temmata Emilia pois, tahtovinaan häntä muka pelastaa, ja tuoda hänet elikko-tarhan kautta linnaan… Niin on väli-puhe… Mitäs nyt sanotte, ruhtinas?
Ruhtinas. Te hämmästytätte minua erin-omaisella tavalla… Ja eräs pelko tulee päälleni … (Marinelli astuu ikkunan ääreen.) Mitä te katsotte?
Marinelli. Tuolla-päin se pitäisi olla!… Oikein! … ja yksi naamari tulee jo nelistäen oikonansa laipion ympäri; … epäilemättä asian päätyntöä minulle kertomaan… Menkää pois, armollinen herra.
Ruhtinas. Ah, Marinelli…
Marinelli. Noh? Eikö tosi, nyt olen tehnyt taas liian paljon; ja tätä ennen liian vähäisen?
Ruhtinas. Ei niin. Mutta, kaikki näin ollen, en ymmärrä…
Marinelli. Ymmärrä?… Parempi kaikki kerrassaan!… Menkää nyt joutuisaan pois… Naamarin ei pidä saaman teitä nähdä. (Ruhtinas menee.)
Toinen kohtaus.
Marinelli, ja kohta jälestänsä Angelo.
Marinelli (joka taas menee ikkunan luo). Tuolla ajavat vaunut hiljakseen takaisin kaupunkiin päin… Niin hiljakseen? Ja kummallakin ovella palvelija?… Se on merkki, joka ei ole mieleeni: että kavallus muka on puoleksi vaan onnistunut; … että haavoitettua kuletetaan verkallensa takaisin, … eikä kuollutta ketäkään… Naamari astuu alas… Se on Angelo itse. Tuo tyhmän-rohkea!… Sepäs täällä tuntee salatiet… Hän viittaisee minulle. Mahtaa muka olla varma asiastaan… Haa, herra kreivi, joka ette tahtoneet Massaan, ja nyt täydytte vielä etemmä!… Ken opetti teidät niin tuntemaan apinoita? (Mennen oveen päin.) Kyllä ne tosiaan ovat äkäiset… Noh Angelo?
Angelo (paljastaen kasvonsa). Olkaa varoillanne, herra kammari-herra!
Hän pitäisi tuotaman tuossa paikkaa.
Marinelli. Ja mitenkä muutoin kävi?
Angelo. Luullakseni, hyvin hyvästi.
Marinelli. Kuinka on kreivin kanssa?
Angelo. Tahdostanne! Ompahan!… Mutta hän on mahtanut saada vihiä tästä. Sillä hän ei ollut ihan varustamatoin.
Marinelli. Sano väleen, mitä on sanomista! Onko hän kuollut?
Angelo. Minun on sääli sitä kelpo herraa.
Marinelli. No tuossa on hellän sydämmes tähden! (Antaa hänelle kukkaron kultaa.)
Angelo. Entäpä vielä urhakka Nikolonikin! joka kanssa on saanut maksaa kylvyn.
Marinelli. Vai niin? Tappio kummallaki puolen?
Angelo. Olisin valmis itkemään sen rehellisen pojan tähden! vaikka hänen kuolemansa on jo neljänneksellä parantanut tämän (punniten kukkaroa kädessään). Sillä minä olen hänen perillisensä; koska olen kostanut hänen edestänsä. Se on niin meidän lakimme; asia, niin hyvä, luullakseni, kuin konsana lie tuumittu uskollisuuden ja ystävyyden tähden. Tämä Nikolo, herra kammari-herra…
Marinelli. Ole nyt tuosta Nikolostasi!… Mutta kreivi, kreivi…
Angelo. Sen tuli! Kreivi oli kovasti kouristanut häntä. Sen tähden rupesin taas minäki kreivihin käsin!… Hän kaatui; ja joskin hän vielä hengissä tuli vaunuihin takaisin, niin takaan, hänen ei tulevan sieltä hengissä ulos.
Marinelli. Kuinhan se vaan olisi varma, Angelo.
Angelo. Minä tahdon menettää tuttavuutenne, ellei se ole varma!… Onko teillä mitään vielä käskemistä? sillä tieni on pisimmiä: aivomme muka tän'iltana vielä rajan ylitse.
Marinelli. Niin mene sitte.
Angelo. Ja jos toiste mihin tarvitaan, herra kammari-herra, … te tiedätte, missä minua kysytään. Mitä toinen uskoo voivansa, ei taida taika olla minullenkaan. Ja minä olen huokeampi, kuin kukaan toinen. (Menee.)
Marinelli. Hyvä se!… Mutta ei kuitenkaan niin aivan hyvä… Hyi, Angelo! ollakseen semmoinen saituri! Kylläpä hänki vielä olisi ansainnut yhden laukauksen… Ja miten eikö hänen nyt täytyne kitua tuon kreivi-poloisen!… Hyi, Angelo! se on toimittaa ammattinsa erin julmasti ja pilata työnsä. Mutta siitä ei saa ruhtinas vielä mitäkään tietää. Hänen pitää ensin itse oivaltaman, kuinka hyödyllinen tämä kuolema on hänelle… Tämä kuolema!… Mitä min' en antaisi visseydestä!…
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas. Tuolla tulee Emilia lehto-kujaa myöten ylös. Hän kiitää palvelijan edellä. Pelko näyttää siivittävän hänen jalkansa. Hän ei mahda vielä mitäkään varoa. Hän luulee vaan pelastaman itsensä rosvojen käsistä. Mutta kuinka kauvan voi se kestää?
Marinelli. Niin on hän nyt ensinnäki meidän vakassamme.
Ruhtinas. Ja eiköhän äitinsä etsine häntä ylös? Eikö kreivi tulle hänen jälestänsä? Mitenkäs sitte kanssamme? Kutenka saatan minä hänen salata heiltä?
Marinelli. Kaikkeen täytit en tosiaan vielä tiedä mitä vastata. Mutta meidän tulee katsoa. Malttakaa, armollinen herra. Ensimäinen askel oli kumminkin otettava…
Ruhtinas. Miksikä? jos meidän täytyy ottaa se takaisin.
Marinelli. Kenties emme tarvitse… Niitä on tuhansia seikkoja, joihinka vielä voi perustaida. Ja unhotatteko sen erin-omaisimman?
Ruhtinas. Mitä voin minä unhottaa, jota en ole tarkasti vielä miettinyt?… Se erin-omaisin? Mikä se on?
Marinelli. Sukkeluus miellytessä, taivuttaa, … joka ruhtinaalta, ku rakastaa, ei ikänänsä puutu.
Ruhtinas. Eikö ikänänsä puutu? Paitsi koska hän sitä juuri tärkeimmin tarvitsisi… Minä olen jo tänä päivänä tehnyt huonon kokeen tästä sukkeluudestani. Kaikilla liehityksillä ja vakuutuksilla en voinut kiskoa hänestä niin sanaakaan ulos. Kieletöinnä, äimistyksissä ja vapisten seisoi hän siinä, kuten rikkoja, kuullessa kuolema-tuomionsa. Hänen tuskansa tarttui minuun, minä vapisin kanssa, ja lopetin pyytämällä anteeksi. Tuskinpa uskallan häntä uudestaan puhutella… Ainaki sisälle tullessansa en tohdi olla saapuvilla. Teidän, Marinelli, täytyy ottaa hänet vastaan. Minä tahdon tässä likisällä kuunnella, kuinka käypi, ja tulla enemmin toinnuttuani.
Neljäs kohtaus.
Marinelli, ja kohta jälestä hänen palvelijansa Battista Emilian kanssa.
Marinelli. Jos Emilia vaan ei itse lie nähnyt hänen kaatuvan… Ja sitä
hän toki ei ole mahtanut, koska hän niin on lennättänyt… Hän tulee.
En minäkään tahdo olla ensimäinen, mikä täällä hänen silmäänsä pistää.
(Vetäikse salin nurkkaan.)
Battista. Astukaa vaan tänne sisään, armollinen ryökkynä.
Emilia (hengästyneenä). Ah!… Ah!… Minä kiitän sinua, ystäväni; … minä kiitän sinua… Mutta, hyvä Jumala! missä minä olen?… Ja näin ihan yksinäni? Mihinkä äitini jäi? Mitenkä kreivi jäi?… Tottahan ne tulevat perästä? kanta-päissäni perästä?
Battista. Luullakseni.
Emilia. Hän luulee? Hän ei tiedä? Hän ei nähnyt heitä?… Eikös ammuttu ihan takanamme?…
Battista. Ammuttuko?… Sepäs olisi!…
Emilia. Aivan varmaan! Ja on sattunut kreiviin, elikkä äitiini…
Battista. Minä lähden paikalla heidän peräänsä.
Emilia. Ei ilman minutta… Minä tahdon kanssa; minun täytyy kanssa: tule ystäväni!
Marinelli (äkisti astuen edes ja tulevinaan vasta sisään). Ah, armollinen ryökkynä! Mikä onnettomuus, eli pikemmin, mikä onni, … mikä onnellinen onnettomuus tuottaa meille kunnian…
Emilia (ällistyen). Kuinka? Te täällä, herra?… Minä olenen siis teidän luonanne?… Suokaa anteeksi, herra kammari-herra. Me olemme vähäisen matkaa tästä joutuneet rosvojen käsiin. Siinä tulivat hyvät ihmiset avuksemme; ja tämä rehellinen mies nosti minun vaunuista ulos ja toi minun tänne… Mutta minä kauhistun nähdä olevani yksinäni pelastetun. Äitini on vielä vaarassa. Takanamme yksinpä ammuttiinki. Hän on kukaties kuollut; … ja minä elän?… Suokaa anteeksi. Minun täytyy pois. Minun täytyy uudestaan sinne, … johon olisi pitänyt kohdasteen jäämäni.
Marinelli. Rauhoittukaa, armollinen ryökkynä! Kaikki on hyvin; teidän pitää paikalla oleman niiden, niiden rakastettujen luona, joidenka tähden te tunnette niin sydämmellisen vapistuksen… Sillä välin, Battista, mene, juokse: kenties ne eivät tiedä, missä ryökkynä on. Ne saattavat kukaties etsiä häntä jossaki tarhaston ravintolassa. Tuo ne viipymättä tänne. (Battista menee.)
Emilia. Tosiaanko? Ovatko he kaikki jo vaaratta? eikö heille ole mitäkään sattunut?… Ah, mikä kauhistuksen päivä eikö tämä päivä ole minulle!… Mutta minun ei pitänyt tänne jäämän; minun piti rientämän heitä vastaan…
Marinelli. Miksikä niin, armollinen ryökkynä? Te olette paitsi sitä jo hengästynyt ja väsynyt. Virkistäikää pikemmin, ja olkaa hyvä ja menkää johon-kuhun kammariin, jossa on mukavampi ollanne… Minä lyön vedon, että ruhtinas on jo itse teidän kalliin, kunnioitettavan äitinne luona, ja tuopi hänen tyköönne.
Emilia. Ken sanoitte?
Marinelli. Armollinen ruhtinaamme itse.
Emilia (lopen hämmästyneenä). Ruhtinas?
Marinelli. Hän lensi, heti tiedon saatuansa, heille avuksi… Hän on julman vihoissaan, että semmoinen rikos on, niin sanoakseni, julettu tehdä niin likellä häntä, hänen silmäinsä alla. Hän ajattaa pahantekijöitä takaa, ja he tulevat, saatuina vaan kiini, ankarasti rangaistaviksi.
Emilia. Ruhtinas!… Missä minä sitten olen?
Marinelli. Dosalassa, ruhtinaan huvi-linnassa.
Emilia. Mikä sattumus!… Ja te luulette hänen kohta itsensä saattavan tulla näkyviin?… Mutta kumminkin äitini seurassa?
Marinelli. Tässäpä hän onki jo.
Viides kohtaus.
Ruhtinas. Emilia. Marinelli.
Ruhtinas. Missä on hän? Missä?… Me etsimme teitä, ihanin ryökkynä, yltä-ylitse: … te voitte toki hyvin?… Noh, sitten on kaikki hyvä! Kreivi, teidän äitinne…
Emilia. Ah, armollinen herra! missä ovat he? Missä on äitini?
Ruhtinas. Ei kaukana; tässä ihan läheltä.
Emilia. Hyvä jumala! missä tilassa tavannen toisen eli toisen heistä! … sillä te salaatte minulta, armollinen herra … minä näen sen, te salaatte minulta…
Ruhtinas. Ei toki, armas ryökkynä… Pankaatte käsi käteeni ja seuratkaa minua turvallisesti.
Emilia (epäillen). Mutta jos ei mitäkään ole tapahtunut heille … jos minun aaveeni pettävät: … minkä-tähden he eivät jo ole täällä? Minkä-tähden he eivät tulleet jo teidän kanssanne, armollinen herra?
Ruhtinas. Niin joutukaa nyt, ryökkynäni, nähdäksenne kaikkien näiden hirmu-kuvien kerrassaan katoavan…
Emilia. Mitä minun pitää tekemän? (Vääntäen käsiänsä.)
Ruhtinas. Kuinka, ryökkynäni? Luulisitteko muka mitäkään pahaa minusta?…
Emilia (langeten hänen eteensä). Jalkainne juuressa, armollisin herra…
Ruhtinas (nostaen hänen ylös). Minä olen kauhean häpeissäni… Jaa, Emilia, minä ansaitsen tämän äänettömän nuhteen… Minun käytöstäni tän'aamuna ei sovi puolustaa; … heittää nuhtelematta korkeittain. Antakaa minun heikkouteni anteeksi. Minun ei olisi pitänyt häiritsemän teitä tunnustuksella, josta en voi odottaa mitäkään etua. Sainki sen kielettömän hämmästyksen kautta, jolla te sitä kuuntelitte, kylläisen rangaistukseni… Ja jos mä voisin jo tätä sattumusta, joka vielä kerran, ennen koko toivoni kadottua ikuisesti, vielä kerran tuottaa mulle onnen teitä nähdä ja puhutella; jos mä voisin jo tätä sattumusta pitää suosiollisena viittauksena, … pitää sitä ihmeellisenä ansaitun rangaistukseni viivykkeenä, tohtiakseni vielä kerran rukoilla armoa; niin tahdon minä kuitenkin… Elkää vapisko, ryökkynäni … yksin ja ainoasti teidän silmistänne riippua. Ei yhdenkään sanan, ei huokauksen pidä mieltänne pakoittaman… Elköön vaan epä-luulonne minua loukatko. Elkää vaan hetkeäkään epäilkö siitä äärettömästä vallasta, joka teillä on ylitseni. Elköön vaan koskaan juohtuko mieleenne, että tarvitsisitte toisen turvaa minua vastaan… Ja tulkaa nyt, ryökkynäni, tulkaa sinne, kussa odottavat teitä ihanteet, joita enemmin hyveksinette. (Hän vie hänen, ei ilman vasta-rinnatta pois.) Seuratkaa meitä, Marinelli…
Marinelli. Seuratkaa meitä, … se taitaa sanoa: elkää seuratko meitä!… Mitäpäs minäkin heitä seuraamaan? Koettakoon hän nyt, mitä kahden kesken on saapa hänen kanssansa aikoihin… Kaikki, mitä minun tulee tehdä, on … estää ketäkään heitä häiritsemästä. Kreivin, toivoisin, tosin ei kykenevän mihinkään. Mutta äiti, äiti! Sehän olisi sangen ihmeellistä, jos hän niin huoletoinna olisi vetäinnään pois, sekä heittänyt tyttärensä omiin turviinsa… Noh, Battista? mikä hätänä?
Kuudes kohtaus.
Battista. Marinelli.
Battista (kiiruisammin). Äitinsä, herra kammari-herra…
Marinelli. Johan sen arvasin!… Missä on hän?
Battista. Ellette häntä estä, niin on hän tänä hetkenä täällä. En aikonut ensinkään häntä etsiä, kuten näyn vuoksi käskitte: kuin jo kaukaa kuulin hänen parkunsa. Hän on tyttärensä jälillä, ja elleipä … koko kavalluksemme! Kaikki, mitä näillä yksinäisillä seuduin ihmisiä on, ovat keräytyneet hänen ympärillensä, ja jokainen tahtoo olla hänen tien-osoittajanansa; jos lie jo sanottu hänelle, ruhtinaan olevan täällä, teidän olevan täällä, sitä en tiedä… Mitä aivotte tehdä?
Marinelli. Annappas!… (Miettii.) Häntä ei laskea sisälle, kuin tietää tyttärensä olevan täällä?… Se ei käy laatuun… Kyllä kaiketi hän on tekevä suuret silmät, nähdessä suden karitsan luona… Silmät? Se tuo vielä menettäisi. Mutta armahda Jumala meidän korviamme!… Noh, mitäpä siitä? parainkin keuhko tyhjennäikse; jopa vaimoinenkin. Ne herkiävät kaikki parkumasta, kuin eivät enään jaksa… Entäpä vielä, se on kerran kumminkin äiti, joka meidän täytyy saada puolellemme… Ja jos oikein tunnen äitit: … niin useampi, heistä mielisteleiksen olemastansa vähän kuin anoppina ruhtinaalle… Anna hänen tulla, Battista, anna hänen tulla!
Battista. Kuulkaapas! kuuletteko?
Klaudia Galotti (jo sisällä). Emilia! Emilia! Lapseni, missä olet?
Marinelli. Mene, Battista, ja koe vaan karkoittaa hänen kärkästä saattoansa.
Seitsemäs kohtaus.
Klaudia Galotti. Battista. Marinelli.
Klaudia (asetaksen oven suuhun, kuin Battista tahtoo mennä). Haa! tuo se nosti hänen vaunuista! Tuo se vei hänen pois! Minä tunnen sinun. Missä on hän? Puhu, onnetoin!
Battista. Tuossako on kiitokseni?
Klaudia. O, jos kiitoksen ansainnet: (lauhkeammin) niin anna anteeksi, rehellinen mies!… Missä on hän?… Elkää antako minun kauvemmin häntä kaivata. Missä on hän?
Battista. O, teidän armonne, hän ei voisi itse autuuden sylissä olla paremmin säilyksissä… Herrani tässä on viepä teidän armonne hänen luoksensa. (Vasten muuta väkeä, joka tungeksen edes.) Takaisin sieltä! Te!
Kahdeksas kohtaus.
Klaudia Galotti. Marinelli.
Klaudia. Herrasi? (Keksii Marinellin, ja ampaisekse takaisin.) Haa!… Tämäkö sun herrasi?… Tekö täällä, herra? Ja tyttäreni täällä? Ja te, te veisitte minut hänen luoksensa?
Marinelli. Hyvin mielelläni, armollinen rouva.
Klaudia. Malttakaa!… Ikään juohtuu mieleeni… Tehän se olitte … eikö niin? … joka tän'aamuna kävitte kodissani kreivin puheella? jonka kanssa heitin hänen yksinään? jonka kanssa hän riitautui?
Marinelli. Riitautui?… Jota en muka tietäisi: vähä-pätöinen väitös valtio-asioissa vaan…
Klaudia. Ja nimenne on Marinelli?
Marinelli. Markisi Marinelli.
Klaudia. Se on siis oikein… Mutta kuulkaapas, herra markisi … Marinellia … nimeä Marinelli … seurasi kirous… Ei toki, ett'en panetteleisi tätä jaloa miestä! … ei seurannut kirous … kirouksen ajattelen minä lisäksi… Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana.
Marinelli. Kuolevan kreivin? Kreivi Appianinko?… Te kuulette, armollinen rouva, mikä minua kummallisessa puheessanne enimmin hämmästyttää… Kuolevan kreivin?… Mitä muutoin tahdotte sanoa, sitä en ymmärrä.
Klaudia (purevasti ja verkkaiseen). Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana!… Ymmärrättekö nyt?… En minäkään sitä ensin ymmärtänyt: ehkä niin outo-äänisesti sanottu … niin outo-äänisesti!… Minä kuulen sen vielä! Missä aistini olivat, etteivät paikalla älynneet tätä ääntä?
Marinelli. Entäpä sitten, armollinen rouva? … Minä olin jo entuudesta kreivin ystävä; hänen uskollisin ystävänsä. Sen-tähden, jos hän vielä kuolemassa minua nimitti…
Klaudia. Tälläkö äänellä?… En osaa sitä mukailla; en osaa sitä selittää: mutta se sisälsi kaikki! kaikki!… Mitä? Rosvojako olisivat olleet, jotka päällemme karkasivat?… Murha-miehiä ne olivat; ostetuita murha-miehiä!… Ja Marinelli, Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana! Niin outo-äänisesti!
Marinelli. Niin outo-äänisesti?… Onko tuota konsana kuultu, että rehellisen miehen syytös perustetaan hätä-tilassa havaitulle äänelle?
Klaudia. Haa, voisinko vaan viedä oikeuden eteen tämän äänen!… Mutta, voi minua! Tuon tähden unhotan tyttäreni… Missä on hän?… Kuinka? joko hänki kuollut?… Mitä tyttäreni siihen voi, että Appiani oli vihamiehesi?
Marinelli. Annan mä anteeksi hädästyneelle äitille… Tulkaa, armollinen rouva… Tyttärenne on täällä liki-huoneessa: ja on, toivoakseni, jo täydesti tointunut säikähdyksestänsä. Hellimmällä huolella on ruhtinas itse häntä hemmoitellut…
Klaudia. Ken? Ken itse?
Marinelli. Ruhtinas.
Klaudia. Ruhtinas?… Sanokaa totta, ruhtinasko?… Meidän ruhtinas?
Marinelli. Kenkäs muutoin?
Klaudia. No sitten!… Minä onnetoin äiti!… Ja hänen isänsä! hänen isänsä!… Hän on kiroova hänen syntymä-päivänsä. Hän on kiroova minun.
Marinelli. Jumalan tähden, armollinen rouva! mikä nyt pisti mieleenne?
Klaudia. Se on selvä!… Eikö ole?… Tänä päivänä temppelissä! kaikkein puhtahimman kasvojen edessä! iankaikkisen likimmässä lähestössä! … alkoi tämä konnuus; siellä se puhkesi ulos! (Marinellia kohden.) Haa, murha-mies! sydämmetöin, katala murha-mies! Et uljas kyllä, murhaamaan omalla kädelläsi; mutta kelvotoin kyllä murhaamaan mieliksi vieraan himon! … antamaan murhata!… Kaikkien murha-miesten hylkiö!… Mitä rehellisiä murhaajoita on, ei pidä suvaitseman sinua parissansa! Sinua! Sinua!… Sillä miks' en voisi yhdellä ainoalla sanalla silmihis oksentaa koko sappeni, koko kuolani?… Sinua! Sinua! parittaja!
Marinelli. Te houreksitte, hyvä rouva… Mutta hillitkää edes raivo-parkunne, ja muistakaa, missä olette.
Klaudia. Missäkö olen? Muistaa, missä olen?… Mitä jalopeura, jolta pennut temmataan, huolii siitä, kenenkä metsässä hän kiljuu?
Emilia (sisäpuolella). Haa, äitini! Minä kuulen äitini!
Klaudia. Hänen äänensä? Se on hän! Hän on kuullut minun; hän on kuullut minun. Ja minä en huutaisi?… Missä olet, lapseni? Minä tulen, minä tulen! (Töytäisee huoneesen ja Marinelli perästä).