NELJÄS NÄYTÖS.
(Entinen näytelmä-paikka.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas (tulevinaan huoneesta Emilian luota). Tulkaa, Marinelli! Minun täytyy, vähän toinnuttuani, teiltä saada valoa asiassa.
Marinelli. O, sitä äitillistä raivoa! Ha! ha! ha!
Ruhtinas. Te nauratte?
Marinelli. Jos olisitte nähneet, kuinka huimasti tuo äiti riehasteli täällä, täällä salissa… Kuulittehan te hänen parkuvan! … ja kuinka eikö hän masentunut kohta nähtyänsä teidän … Ha! ha!… Senhän minä kyllä tiedän, ettei yksikään äiti revi silmiä ruhtinaan päästä sen-tähden, että hän katsoo hänen tyttärensä ihanaksi.
Ruhtinas. Te olette huono tarkastaja!… Tytär töytäsi hermotoinna äitinsä syliin. Sen-tähden äiti unhotti vimmansa: ei minun tähteni. Tytärtänsä helli hän, ei minua, koska hän ei sanonut sitä kovemmin, ei selvemmin, … jota pikemmin tahdon, ett'en itse olisi kuullut, en ymmärtänyt.
Marinelli. Mitä, armollinen herra?
Ruhtinas. Miksikä teeskennellä?… Ulos sen kanssa. Onko se tosi? vai eikö se ole tosi?
Marinelli. Ja vaikkapa olisikin!
Ruhtinas. Vaikkapa olisikin?… Se on siis?… Hän on kuollut? kuollut?… (Uhaten.) Marinelli! Marinelli!
Marinelli. Noh?
Ruhtinas. Totta Jumal' avita! vanhurskas Jumal' avita! Minä olen viatoin tähän vereen… Jos olisitte ennen sanoneet minulle, sen maksavan kreivin hengen… Ei, ei! joskin oma henkeni meni!
Marinelli. Jos olisin ennen sanonut teille?… Ikään kuin hänen kuolemansa olisi ollut tuumissani! Min' olin hellimmästi penännyt Angeloa varomaan, ett'ei kenellenkään vahinkoa sattuisi. Se olisi mennytkin ilman mitäkään väkivallatta, ellei kreivi olisi ensiksi ruvennut. Hän ampui sillä kerralla yhden kuoliaksi.
Ruhtinas. Tosiaanki; hänen olisi muka pitänyt ymmärtää leikkiä!
Marinelli. Että Angelo sitte vimmastui ja kosti toverinsa kuoleman…
Ruhtinas. Ihan; se on aivan luonnollista!
Marinelli. Minä olen kyllä torunut häntä siitä.
Ruhtinas. Torunut? Kuinka ystävällisesti!… Varoittakaa häntä antamasta tavata itsensä minun piiri-kunnassani. Minun torani ei taitaisi olla yhtä ystävällinen.
Marinelli. Hyvin hyvästi!… Minä ja Angelo; aikomus ja sattumus: kaikki on yhtä. Tosin oli edeltä-päin ehdoteltu, tosin oli edeltä-päin luvattu, ettei mikään niistä turmista, jotka siinä tapahtua voisivat, luettaisi minun syykseni…
Ruhtinas. Jotka siinä tapahtua … voisivat, sanotte? vaiko täytyivät?
Marinelli. Aina parempi!… Mutta armollinen herra, … ennen suorasti sanottuanne, minä miehenä minua pidätte … niin yksi ainoa esitys! Kreivin kuolema on minulle ei mitäkään vähempi, kuin vähä-pätöinen. Minä olin manannut hänen ulos; hän oli velka-pää antamaan hyvityksen; hän on sen antamatta mennyt manalaan; ja minun kunniani jääpi sorretuksi. Olkoon niin, että minä, asian toisin ollen, ansaitsisinki sen ylön-katseen, jolla te minua kohtelette: mutta jokohan tässäki kohdassa?… (Rupeevinansa kiivaaksi.) Joka sen voi minusta ajatella!…
Ruhtinas (myöntäen). No hyvä, no hyvä…
Marinelli. Että hän vielä eläisi! Ah, että hän vielä eläisi! Kaikki, kaikki maa-ilmassa tahtoisin siitä menettää… (Pistävästi.) Yksin ruhtinaani armon, … tämän verrattoman, ei konsana kadotettavan armon … tahtoisin siitä menettää!
Ruhtinas. Kyllä ymmärrän… No hyvä, no hyvä. Hänen kuolemansa oli sattumus, paljas sattumus. Te vakuutatte sen; ja minä, minä uskon sen… Mutta kukas vielä? Jokohan äitikin? Jokohan Emilia?… Jokohan maa-ilmakin?
Marinelli (kylmästi). Tuskinpa.
Ruhtinas. Ja ellei sitä uskota, mitä sitten uskotaan? …Te kohautatte olka-päitä? … Angelotanne pidetään koneena, ja minua vaikuttimena…
Marinelli (vielä kylmemmästi). Nähtävästi kyllä.
Ruhtinas. Minua! minua itseäni!… Eli täytyy minun paikalla heittää kaikki aikeeni Emilian suhteen…
Marinelli (hyvin pensiästi). Min olisitteki tienneet … jos kreivi vielä eläisi…
Ruhtinas (kiivastuen, mutta kohta taas malttaen mielensä). Marinelli!… Vaikka; elkää villitkö minua… Olkoon niin… Niin se on! Ja tämän tahdotte vaan kuitenki sanoa: kreivin kuolema on minulle onni, … suurin onni, mikä minua kohdata taisi, … ainoa onni, joka oli rakkaudelleni hyvästi soveltuva. Ja ollen se semmoinen … olkoon se sitte tapahtunut miten hyvänsä!… Yks kreivi enemmän tai vähemmän maa-ilmassa! Ajattelenko mielestänne niin oikein?… Miks ei! En minäkään säikähdä pientä rikosta. Mutta, hyvä ystävä, se ei saa olla, kuin vähäinen rikos, vähäinen hyödyllinen rikos. Ja näette sen, tuo meidän nyt olisi ei juuri hiljainen eikä hyödyllinen. Se olisi tosin raivannut tien, mutta samalla sen sulkenutkin. Jokainen syyttäisi meitä, ja me, valitettavasti, emme olisi sitä edes tehneetkään!… Ja eikös se nyt kumminki tule tukkunansa vaan teidän viisaihin, ihmeellisiin varustuksiinne?
Marinelli. Jos niin tahdotte…
Ruhtinas. Mihinkäs muutoin?… Minä tahdon tiliä!
Marinelli. Siinä tulee enemmän minun niskoilleni, kuin niihin kuuluu.
Ruhtinas. Tiliä minä tahdon!
Marinelli. No olkoon. Mitäs syytä olisi sitte minun varustuksissani? ettäkö tässä tapa-turmassa niin nähtävä luulo on lankeeva ruhtinaan päälle?… Siihen pää-kavallukseen se tulee, jolla hän itse oli niin armollinen ja sotki minun tuumani.
Ruhtinas. Minäkö?
Marinelli. Sallittakoon minun sanoa hänelle, että se askel, jonka hän tänä päivänä on ottanut kirkossa, … kuinka säädyllisesti lieneeki sen ottanut … kuinka välttämättömästi se olikin otettava … että tämä askel kumminkaan ei kuulunut tanssiin.
Ruhtinas. Mitäs se sitte turmeli?
Marinelli. Tosin ei koko tanssia, mutta kuitenki nykyisen tahdin.
Ruhtinas. Hm! Ymmärränkö teidät?
Marinelli. Lyhyesti siis ja yksin-kertaisesti. Kuin minä otin asian ajaakseni, eikö tosi, silloin Emilia ei tiennyt ruhtinaan rakkaudesta vielä mitäkään? Emilian äiti vielä vähemmin. Jos minä nyt tämän seikan päälle rakensin? ja ruhtinas sillä välin mursi rakennukseni perustuksen?…
Ruhtinas (lyöden otsaansa). Lempo tokinsa!
Marinelli. Jos hän nyt itse ilmoitti, mikä hänellä mielessä?
Ruhtinas. Voi hitto kuitenki!
Marinelli. Ja ellei hän olisikaan itse sitä ilmoittanut?… Totisesti! Minä tahtoisin kuitenki tietää, mistä minun varustuksestani saattaisi äiti eli tytär tuoda vähintäkään luuloa häntä vastaan?
Ruhtinas. Teillä on oikein!
Marinelli. Siinä tosin teen minä sangen väärin … suokaa anteeksi, armollinen herra…
Toinen kohtaus.
Entiset. Battista.
Battista (kiireimmittäin). Tuossa paikkaa tulee kreivinna.
Ruhtinas. Kreivinna? Mikä kreivinna?
Battista. Orsina.
Ruhtinas. Orsinako?… Marinelli!… Orsinako?… Marinelli!
Marinelli. Se kummastuttaa minua ei vähemmin kuin itseänne.
Ruhtinas. Mene, juokse, Battista: hän ei saa nousta ulos. Min' en ole täällä. Min' en ole hänelle täällä. Hänen pitää paikalla kääntymän takaisin. Mene, juokse!… (Battista menee.) Mitä tahtoo se hupakko? Mitä rohkeaa hän tehdä? Mistä tietää hän olevamme täällä? Tulisiko hän tiedustelemaan? Oliskohan tuo jo saanut jotaki tietoa?… Ah, Marinelli! Niin puhukaa, niin vastatkaa toki!… Onko hän suuttunut se mies, joka tahtoo olla ystäväni? Ja pahoillansa vähä-pätöisestä väitöksestä? Pitääkö minun pyytää häneltä anteeksi?
Marinelli. Ah, minun ruhtinaani, niin kohta kuin te olette taaten te itse, niin olen minä koko sieluneni taas teidän omanne!… Orsinan tuleminen on minulle selittämätöin pulma, kuten teillekin. Mutta käskeä itseänsä pois, sitä hän tuskin suainnee. Mitä tahdotte tehdä?
Ruhtinas. En yhtäkään puhutella häntä; mennä tieheni…
Marinelli. Hyvä! ja sukkelaan vaan. Minä tahdon ottaa häntä vastaan…
Ruhtinas. Mutta vaan käskeäksenne häntä menemään pois. Sen enemmän elkää puuttuko häneen. Meillä on muuta täällä toimitettavaa…
Marinelli. Eipähän, ruhtinas! Nämä muut asiat ovat toimitetut. Rohkaiskaa vaan mielenne! Mikä vielä puuttuu, tulee varmaan itsestänsä… Mutta enkö mä häntä jo kuule?… Joutukaa, ruhtinas!… Tuolla (osoittaen kammariin päin jonne ruhtinas menee) jos tahdotte, niin voitte saada kuulla meitä… Minä pelkään, pelkään, hänen ei ajaneen ulos parhaimmana hetkenänsä.
Kolmas kohtaus.
Marinelli. Kreivinna Orsina.
Orsina (Marinellia alusta näkemättä). Mitä tämä on?… Ei kenkään tule vastaani, paitsi mokoma hävytöin, joka pikemmin olisi estänyt minua jopa pääsemästä sisäänki?… Min' olen kuitenki Dosalassa? Siinä Dosalassa, kussa muulloin koko lauma hyöriviä silmän-palvelijoita töytäsi minua vastaan? kussa minua muulloin rakkaus ja ihastus odottivat?… Se paikka on tämä: mutta, mutta!… Kas tuossa, Marinelli!… Oikeinpa hyvä, että ruhtinas on ottanut teidän mukaansa… Eipä, ei hyvä! Mitä minulla hänen kanssansa olisi asioimista, sen minä vaan hänen kanssansa asioisin… Missä on hän?
Marinelli. Ruhtinasko, armollinen kreivinnani?
Orsina. Kenkäs muutoin?
Marinelli. Te luulette siis hänen olevan täällä? tiedätte hänen olevan täällä?… Hän ei kaiketi luule kreivinna Orsinan olevan täällä.
Orsina. Eikö? Niin hän ei ole saanut kirjettäni tän' aamuna?
Marinelli. Kirjettänne? Malttakaapas; minä muistelen, hänen puhuneen eräästä teidän kirjeestänne.
Orsina. Noh? enkös ole häneltä siinä kirjeessä anonut täksi päiväksi yhtymistä täällä Dosalassa? Se on tosi, hän ei ole nähnyt hyväksi vastata minulle kirjeellisesti. Mutta minä sain tietää, hänen vähän jälemmä tosiaan ajaneen Dosalaan. Minä luulin siinä olevan vastinta kyllä; ja tulen nyt.
Marinelli. Eris-kummainen sattumus!
Orsina. Sattumus?… Kuulettehan te siitä olleen väli-puheen. Melkein kuin väli-puheen. Minun puolestani, kirje: hänen puolestansa, itse työ… Mitenkä hän tuossa seisoo, tuo herra markisi! Mitä silmiä hän tekee! Ihmetteleekö pikku ajunen? ja mistä sitte?
Marinelli. Te näytitte eilen olevan niin kaukana koskaan enään tulemasta ruhtinaan näkyville.
Orsina. Maattua yön tulee neuvo parempi… Missä on hän? Missä on hän?… Enkö mä tietäisi; hän on tuolla kammarissa, josta kuulin uikutuksen ja parun?… Minä tahdoin sisään, ja tuo heittiön palvelija astui eteeni.
Marinelli. Armahin, paras kreivinnani…
Orsina. Se oli vaimoinen parunta. Mitä se on, Marinelli?… O, sanokaa toki minulle, sanokaa minulle … jos mä muutoin olen teidän armahin, paras kreivinnanne… Lempo noita hovi-retkaleita! Niin paljon sanoja, niin paljon valhetta!… Noh, mitä se tekee, jos sanotte sen minulle edeltä-päin, tai ette? Pitäähän minun kuitenki se näkemän. (Tahtoo mennä.)
Marinelli (pidättäen häntä). Mihinkä?
Orsina. Jossa olisi pitänyt jo aikaa sitten olemani… Luuletteko olevan sopivan, pitää teidän kanssanne täällä etu-huoneessa huonon-päiväistä pakinata, kuin ruhtinas odottaa minua kammarissa?
Marinelli. Te petytte, armollinen kreivinna. Ruhtinas ei odota teitä.
Ruhtinas ei saata teitä täällä puhutella, … ei tahdo teitä puhutella.
Orsina. Ja olisi kumminkin täällä? ja olisi kirjeeni päälle kumminki täällä?
Marinelli. Ei kirjeenne päälle…
Orsina. Jonka hän on saanut, sanotte…
Marinelli. Saanut, vaan ei lukenut.
Orsina (kiivaasti). Ei lukenut?… (Vähemmin kiivaasti.) Ei lukenut?…
(Suru-mielin ja pyyhkien kyyneleen silmästä.) Ei edes lukenut?
Marinelli. Epä-huomiosta, tiedän mä, … ei ylön-katseesta.
Orsina (ylpeästi). Ylön-katseesta?… Kuka sitä ajattelee?… Kellenkä tarvitsette sitä sanoa?… Te olette hävytöin lohduttaja, Marinelli!… Ylön-katse! Ylön-katse! Minua ylön-katsotaan myös! minua!… (Hennommin, lähes synkeämielisesti.) Tosi kyllä, hän ei enään rakasta minua. Se on varma. Ja rakkauden siaan astuu hänen sieluunsa jotaki muuta. Se on luonnollista. Mutta minkä-tähden juuri ylön-katse? Tavallisestihan se on vaan penseys. Eikö tosi, Marinelli?
Marinelli. Aivan niin, aivan niin.
Orsina (pilkaten). Aivan niin?… Oi, sitä viisasta miestä, jonka voi saada sanomaan, mitä vaan tahdotaan!… Penseys! Penseyskö rakkauden siaan?… Se on, ei mitäkään jonkun siaan. Sillä oppikaa, matkiva hovilainen, oppikaa vaimolta, että penseys on tyhjä sana, paljas ääni, jota ei mikään, ei niin mikähän vastaa. Pensiä on sielu vaan sille, mitä se ei ajattele; asialle vaan, joka sille ei mikään asia ole. Ja ainoastaan pensiä asialle, joka ei mikään asia ole, … se on niin paljon, … kuin ei yhtäkään pensiä… Onko tämä sinulle liian korkeata, ihminen?
Marinelli (itseksensä). Voi! Kuinka tosi se on, mitä minä pelkäsin!
Orsina. Mitä te jupisette siellä?
Marinelli. Paljasta ihmettelemistä!… Ja ken ei tunne, armollinen kreivinna, teidän olevan tieto-viisaan?
Orsina. Eikö tosi?… Jaa, jaa; minä olen tieto-viisas… Mutta olenko nyt näyttänyt se olevani?… Hyi, jos olen näyttänyt sen! Onko se sitte vielä ihme, että ruhtinas ylön-katsoo minua? Kuinka saattaa mies rakastaa kappaletta, joka, hänestä huolimatta, tahtoo myös ajatella? Rouvas-ihminen, joka ajattelee, on yhtä ilettävä, kuin mies, joka kasvojansa ruseella kaunistaa. Nauraa täytyy hänen, ei muuta, kuin nauraa, pitääksensä aina luomisen vakaista herraa hyvillä mielin. Noh, millenkähän millä paikalla nauran, Marinelli?… Ah, niin! Sille sattumukselle, että minä kirjoitin ruhtinaalle, jotta hän tulisi Dosalaan; että ruhtinas ei lue minun kirjettäni, ja että hän kuitenki tulee Dosalaan. Ha! ha! ha! Tosiansa eris-kummainen sattumus! Aivan lystillinen! aivan naurettava! Ja te ette naura kanssani, Marinelli!… Voipihan luomisenki vakainen herra nauraa kanssa, vaikka me hänen kurjat luonto-kappaleensa emme tohdi ajatella kanssa… (Todella ja käskein). Niin naurakaa nyt!…
Marinelli. Paikalla, armollinen kreivinna, paikalla!
Orsina. Köntäle! Ja sen-tähden menee hetki ohitse. Ei, ei, elkää naurako… Sillä näette sen, Marinelli, (miettien lähes liikutukseen) mikä minun saattaa niin sydämellisesti nauramaan, sillä on myös toden-peräinen … sangen toden-peräinen puolensa. Kuten kaikella maailmassa!… Sattumus? Se olisi muka sattumus, että ruhtinas ei ole ajatellut minua täällä tapaavansa, ja kuitenki täytyy tavata minun täällä? Sattumus?… Uskokaa minua, Marinelli: sana sattumus on Jumalan pilkkaaminen. Ei mikään auringon alla ole sattumus; vähintään se, josta tarkoitus loistaa niin selvästi silmään… Kaikki-valtias, kaikki-hyvä kaitselija, anna anteeksi, että minä tämän tyhmän syntisen kanssa olen nimittänyt sitä sattumukseksi, mikä on nähtävästi sinun työsi, vieläpä välitöin työsi!… (äkisti Marinellia kohden). Tulkaapas, ja vietelkää minun vielä kerran semmoiseen rikokseen!
Marinelli (itseksensä). Jo menee liiaksi!… Mutta, armollinen kreivinna…
Orsina. Pidätä mokoma muttasi! Nuo mutat maksavat mietintää: … ja minun pääni! minun pääni! (pitäen otsaansa kädellä)… Laittakaa, Marinelli, laittakaa, että mä paikalla saan puhutella häntä, ruhtinasta; muutoin en siihen yhtäkään kykene… Näette sen, meidän pitäisi tavata toisemme; meidän täytyy tavata toisemme…
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Orsina. Marinelli.
Ruhtinas (tullen kylki-kammarista, itsekseen). Minun täytyy tulla hänen avuksensa…
Orsina (huomaitsee hänen, mutta jääpi epäilykseen, mennäkkö hänen luoksensa). Haa! tuossa on hän.
Ruhtinas (menee poikki salin hänen vieretsensä toiseen kammariin ilman viipimyttä hänen puheellansa). Kas tuossa! meidän kaunis kreivinnamme… Kuinka sangen se minua pahoittaa, kreivinna, että käymänne kunniata tänäpäänä voin niin vähäisen hyväkseni käyttää! Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole yksinäni… Toissa kertana, rakas kreivinnani! Toissa kertana… Nyt elkää viipykö kauvemmin. Jaa, ei sen kauemmin! Ja te, Marinelli, minä odotan teitä…
Viides kohtaus.
Orsina. Marinelli.
Marinelli. Olettekos nyt, armollinen kreivinna, kuulleet sen häneltä itseltänsä, mistä ette tahtoneet minua uskoa?
Orsina (ikään kuin huumautuneena). Olenko, olenko tosiaan?
Marinelli. Tosiaan.
Orsina (liikutettuna). "Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole yksinäni". Onko se koko estelys, jonka minä ansaitsen? Ketä ei sillä käsketä pois? Jokaista vastuksellista, jokaista kerjäläistä. Minulle ei niin ainoata valhetta enään? Ei niin ainoata pientä valhetta enään minun varakseni?… Tekemistä? Mitä sitte? Ei yksinään? Ken olisi sitten hänen luonansa?… Tulkaa Marinelli; armosta, rakas Marinelli! Valhetelkaa minulle yksi seikka itse puolestanne. Mitä maksaa teille sitten yksi valhe?… Mitä on hänellä tekemistä? Ken on hänen luonansa? Sanokaa minulle, sanokaa minulle, mikä ensin suuhunne sattuu, … ja minä menen.
Marinelli (itseksensä). Voinhan minä nyt sillä ehdolla sanoa hänelle totuuttakin.
Orsina. Noh? Sukkelaan, Marinelli; ja minä menen… Hän sanoi paitsi sitä, ruhtinas muka: "Toissa kertana, rakas kreivinnani!" Eikös hän sanonut niin?… Pitääksensä sanansa minulle, eikä saadaksensa syytä ei pitämään sitä minulle: niin sukkelaan, Marinelli, valheenne; ja minä menen.
Marinelli. Ruhtinas, armas kreivinna, ei toimaskaan ole yksinänsä.
Siellä on henkilöitä hänen luonansa, joista hän ei niin hetkeksi voi
irroittaida; henkilöitä, jotka ikään ovat pääsneet suuresta vaarasta.
Kreivi Appiani…
Orsina. Olisiko hänen luonansa?… Sattui vähän pahasti, että minun tästä valheesta täytyy saamani teidät kiini. Sukkelaan toinen… Sillä kreivi Appiani, kosk' ette vielä sitä tiedä, on ikään rosvoilta ammuttu kuoliaksi. Vaunut hänen ruumiinensa tulivat vastaani likellä kaupunkia… Vai eikö hän ole kuollut? Olisinko minä vaan uneksinut?
Marinelli. Valitettavasti ette vaan uneksinut!… Mutta ne toiset, jotka olivat kreivin seurassa, ovat onnellisesti pelastaneet itsensä tänne linnaan: hänen morsiamensa muka, ja morsiamen äiti, joidenka kanssa hän aikoi mennä Sabionettaan juhlallisille vihkiäisillensä.
Orsina. Nekö siis? Ne ovat ruhtinaan luona? Morsian? ja morsiamen äiti?… Onko morsian kaunis?
Marinelli. Ruhtinaan on kauhean paha mieli hänen tapa-turmaansa.
Orsina. Arvatakseni, jos hän olisi rumakin. Sillä kohtaus on hirmuinen… Säälittävä, hyvä neitonen, juuri tulemaisillansa ikuisesti omakses, temmattiin hän sinulta iäksi pois!… Ken on se siis, tämä morsian? Tunnenkohan minä hänen?… Minä olen niin kaukana kaupungista, ett'en tiedä mistäkään.
Marinelli. Se on Emilia Galotti.
Orsina. Ken? Emilia Galotti? Emilia Galotti?… Marinelli! ah, ett'en pitäisi tätä valhetta totena!
Marinelli. Kuinka niin?
Orsina. Emilia Galottiko?
Marinelli. Jota te tuskin tuntenette…
Orsina. Kumminki! Kumminki! Jos se olisiki vaan tästä päivästä alkaen… Oikeinko totta, Marinelli? Emilia Galottiko?… Emilia Galotti olisi se onnetoin morsian, jota ruhtinas lohduttaa?
Marinelli (itseksensä). Jokohan olisin sanonut hänelle liian paljon?
Orsina. Ja kreivi Appiani oli tämän morsiamen sulhainen? se äsken ammuttu Appiani?
Marinelli. Eipä muuta.
Orsina. Oikein! ah oikein! oikein! (käsiä taputtaen).
Marinelli. Mitenkä niin?
Orsina. Minä voisin suudella sitä perkelettä, joka hänen siihen on vietellyt!
Marinelli. Kenenkä? vietellyt? mihinkä?
Orsina. Niin, suudella, suudella voisin minä häntä. Ja entäpä jos itse olisitte tämä perkele, Marinelli.
Marinelli. Kreivinna!
Orsina. Tulkaa tänne! Katsokaa minuhun! jyrkästi! silmästä silmään!
Marinelli. Noh?
Orsina. Ettekös tiedä, mitä ajattelen?
Marinelli. Kuinka ma sen voin?
Orsina. Eikö teidän ole mitäkään osaa siinä?
Marinelli. Missä?
Orsina. Vannokaa!… Ei, elkää vannoko! Te voisitte tehdä yhden synnin enemmän… Tahikka niinki; vannokaa vaan. Yksi synti enemmän tai vähemmän sen osalle, joka kuitenkin on kirottu!… Eikö teidän ole mitäkään osaa siinä?
Marinelli. Te kauhistatte minua, kreivinna.
Orsina. Tosiaanko? Noh, Marinelli, eikö teidän hellä sydämmennekään varo niin mitäkään?
Marinelli. Mitä? Min-tähden?
Orsina. Hyvä, … niin tahdon minä uskoa teille jotakin; … joka pitää nostaman jok'ainoan hiuskarvanne pystyyn… Mutta tässä niin lähellä ovea saattaisi joku kuulla meitä. Tulkaa tänne… Ja! (pannen sormensa suun eteen) kuulkaa! ihan salassa! ihan salassa! (lähentäen suunsa hänen korvaansa, ikään kuin kuiskuttaaksensa, mutta huutaa hänelle kovasti korvaan). Ruhtinas on murha-mies!
Marinelli. Kreivinna, … kreivinna … oletteko te tykkänään mieletöinnä?
Orsina. Mieletöinnä? Ha! ha! ha! (nauraen täyttä kurkkua.) Minä olen harvoin, tahi en konsanani, niin hyvin tyytyväinen järkeeni, kuin nyt ikään… Totta tosiansa, Marinelli; … mutta se jää meidän kesken … (hiljaa) ruhtinas on murha-mies!… Kreivi Appianin murhaaja! Häntä ei ole rosvot, hänen ovat ruhtinaan apulaiset, hänen on ruhtinas surmannut.
Marinelli. Kuinka voi semmoinen kauheus tulla suuhunne, mieleenne?
Orsina. Kuinkako?… Aivan luonnollisesti… Tämän Emilia Galotin kanssa, joka on täällä hänen luonansa, … jonka sulhaisen täytyi niin nurin niskoin suoria pois maailmasta, … tämän Emilia Galotin kanssa on ruhtinas tän'aamuna, Dominikani-kirkon pylväästössä, puhunut laajalta, lavealta. Sen minä tiedän; sen ovat tiedustelijani nähneet. He ovat myös kuulleet, mitä hän on hänen kanssansa puhunut… Noh, hyvä herra? Olenkohan mieletöin? Minä sovittelen vielä toki, luullakseni, noin melkein yhteen, mikä yhteen kuuluu… Vai käykö tämäki toteen noin sattumalta vaan? Onko tämäki mielestänne sattumus? Oi, Marinelli, niin ymmärrätte te yhtä vähän ihmisten pahuuden, kuin Jumalan sallimuksen.
Marinelli. Kreivinna, te puhuisitte päänne poikki…
Orsina. Josko ma sen enemmän sanoisin?… Sitä parempi! sitä parempi!… Huomenna tahdon minä huutaa sen ulos torilla… Ja ken väittää vastaani, se oli murha-miehen kumppali… Jääkää hyvästi! (Lähtemäisillänsä kohtaa hän ovessa vanhan Galotin, joka tulee kiiruisammin sisään).
Kuudes kohtaus.
Odoardo Galotti. Kreivinna. Marinelli.
Odoardo Galotti. Suokaa anteeksi, armollinen rouva…
Orsina. Minulla ei ole täällä mitäkään anteeksi antaa. Sillä minulla ei ole täällä mitäkään pahaksikaan panna. Kääntäitkää tämän herran tyköön. (Osoittaen Marinellia kohden.)
Marinelli (huomaittuansa hänen, itseksensä). No vielä tuoki! Vanhus!…
Odoardo. Elkää, hyvä herra, pahaksi panko, että isä, joka on kauheimmassa hämmästyksessä, … astuu näin ilmoituttaimatta sisälle.
Orsina. Isä? (Kääntyy takaisin.) Emilian, epäilemättä… Haa, terve tultu!
Odoardo. Eräs palvelija tuli nelistäen vastaani, sanomalla, että omaiseni olisivat näillä seuduin vaarassa. Minä lennän tänne, ja kuulen, kreivi Appianin olevan haavoitetun; hänen palanneen kaupunkiin; rouvani ja tyttäreni pelastaneen itsensä linnaan… Missä ovat he, herra? Missä ovat he?
Marinelli. Olkaa huoletta, herra översti. Puolisollenne ja tyttärellenne ei ole pahaa mitäkään tapahtunut, paitsi säikähdystä. He voivat kumpikin hyvästi. Ruhtinas on heidän luonansa. Minä menen kohdastaan ilmoittamaan tuloanne.
Odoardo. Minkä-tähden ilmoittamaan? ensin ilmoittamaan?
Marinelli. Syistä … sen-tähden … ruhtinaan tähden. Te tiedätte, hyvä översti, millä kannalla te seisotte keskenänne. Ei varmaan ystävällisimmällä. Vaikka hän niin armollisesti käytäkse puolisotanne ja tytärtänne kohtaan: … he ovat muka rouvas-väkeä… Pitääkö sen-tähden teidänkin äkillisen näkynne oleman hänelle mukavan?
Odoardo. Teillä on oikein, herra; teillä on oikein.
Marinelli. Mutta, armollinen kreivinna, … voinko minä sitä ennen saada kunnian seurata teitä vaunuinne?
Orsina. Eipähän, ei toki.
Marinelli (ottaen häntä ei varsin hennosti kädestä). Sallikaa minun täyttää velvollisuuteni…
Orsina. Hiljaa vaan!… Minä vapautan teitä siitä, hyvä herra… Ka'ppas, ette toki aina tee tuommoista kohteliaisuuttanne velvollisuudeksi, voidaksenne syrjä-asiana vaan pitää, mikä oikeastaan velvollisuutenne olisi!… Tämän kunnian miehen tuloa ilmoittaa kuta pikemmin sitä paremmin, se on teidän velvollisuutenne.
Marinelli. Unhotatteko te, mitä ruhtinas itse on käskenyt?
Orsina. Tulkoon hän vaan, ja käskeköön vielä kerran. Minä odotan häntä.
Marinelli (hiljaa överstille, jota hän nykäisee syrjästä). Herrani, minun täytyy heittää teidät tänne yhden naisen kanssa, joka … jolta … jonka järki… Te ymmärrätte minun. Minä sanon teille tämän, tietääksenne, mitä hänen puheensa maksavat, … joita hän usein pitää sangen eris-kummaisia. Parasta, ett'ette puutu hänen kanssansa pakinoihin.
Odoardo. Hyvä!… Mutta joutukaa, herra.
Seitsemäs kohtaus.
Kreivinna Orsina. Odoardo Galotti.
Orsina (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee överstiä säälimyksellä; kuten översti häntä, kerkeästi utellen). Mitä hän tuossa lie sanonutki teille, onnetoin mies!…
Odoardo (puoleksi itseksensä, puoleksi häntä kohden). Onnetoin?
Orsina. Totuutta se varmaan ei ollut; … ei ainakaan sitä totuutta, joka teitä odottaa.
Odoardo. Minua odottaa?… Enkö tiedä jo kyllä?… Vaimo!… Mutta puhukaa, puhukaa vaan.
Orsina. Te ette tiedä mitäkään,
Odoardo. Enkö mitäkään?
Orsina. Hyvä, rakas isä!… Mitä en antaisi, jos olisitte minunkin isäni!… Elkää pahaksi panko! Onnettomat liittäytyvät niin mielellänsä toinen toiseensa. Minä tahtoisin teidän kanssanne uskollisesti jakaa mieli-karvauden ja vimman.
Odoardo. Mieli-karvauden ja vimman? Vaimo!… Mutta minä unhotan…
Puhukaa vaan.
Orsina. Entäpä jos se olisi teidän ihan ainoa tyttärenne… Teidän ainoa lapsenne!… Olipa ainoa, eli ei. Onnetoin lapsi on aina se ainoa.
Odoardo. Onnetoin? … Vaimo!… Mitä tahdon minä häneltä?… Mutta,
Jumaliste, niin ei kenkään mieletöin puhu!
Orsina. Mieletöin? Se oli siis se, mitä hän teille minusta uskoi?… No, no; ken-ties se ei ole hänen suurimpia valheitansa… Minä tunnen jotaki!… Ja uskokaa minua, uskokaa minua: ken ei eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei sitä ole kadottaa…
Odoardo. Mitä pitää mun ajatella?
Orsina. Ettehän siis minua toki ylön-katsone?… Sillä teilläkin on järki, hyvä vanhus; teilläkin… Minä näen sen tuosta jyrkästä, rehevästä muodostanne. Myös teillä on järki; ja se maksaa minulle yhden sanan, … niin teillä ei olekkaan.
Odoardo. Vaimo!… Vaimo!… Minulla jo ei enään ole sitä, ennen vielä sanottuanne tämän sanan, ellette sitä paikalla sano… Sanokaa se! sanokaa se!… Tahi se ei ole tosi, … se ei ole tosi, että te olette tuota hyvä-luontoista, säälittävää, kunnioitettavaa mielettömän sukua… Te olette häijy hullukas. Teillä ei ole, mitä ei konsana ollut.
Orsina. Niin tarkatkaa nyt!… Mitä tiedätte te, joka luulette tietävänne jo kyllä? Appianinko muka olevan haavoitetun? Ainoastaan haavoitetun?… Appiani on kuollut!
Odoardo. Kuollut? Kuollut? … Haa, rouva, se on vasten väli-puhettamme. Te tahdotte saada minua järjeltä pois: ja te särjette minulta sydämmen.
Orsina. Se syrjään!… Mutta vielä… Sulhainen on kuollut: ja morsian … teidän tyttärenne … pahempi, kuin kuollut.
Odoardo. Pahempi? pahempi, kuin kuollut?… Mutta kumminkin yhtenä kuollutkin?… Sillä minä tunnen vaan yhden pahemman…
Orsina. Ei yhtenä kuollutkin. Ei, hyvä isä, ei… Hän elää, hän elää.
Hän rupee nyt äsken oikein elämään. Elämästä, täynnä ihastusta!
Ihaninta, hupaisinta tyhjän-toimittajan elämätä, … niin kauvan, kuin
sitä kestänee.
Odoardo. Entäs se sana, rouva; se ainoa sana, joka oli saattava minun järjeltä pois! ulos se!… Elkää tiputtako myrkkyänne sammioon… Se ainoa sana! sukkelaan.
Orsina. No hyvä! tavatkaa se nyt yhteen!… Tän'aamuna puhutteli ruhtinas tytärtänne messussa; jälestä puolen päivän, pitää hän häntä ilo … ilo-hovissansa.
Odoardo. Puhutteli häntä messussa? Ruhtinasko tytärtäni?
Orsina. Niin tutusti, niin palavasti!… He eivät pitäneet mitäkään vähä-pätöistä väli-puhetta. Ja hyvä, jos väli-puhetta oli; hyvä, jos tyttärenne vapaasti pelastihe tänne! Näette sen: niin ei se kumminkaan ole mikään väkinäinen ryöstämys; mutta ainoastaan vähäinen … vähäinen sala-murha.
Odoardo. Panetus! kirottu panetus! Minä tunnen tyttäreni. Jos se on sala-murha: niin se on ryöstämyskin… (Silmäilee tuimasti ympärillensä, ja polkee jalkaa ja vaahtoo.) Entä nyt, Klaudia! Entä nyt, äitinen!… Emmekö ole iloa saavuttaneet! Ah, sitä armollista ruhtinasta! Ah, sitä peräti erin-omaista kunniata!
Orsina. Vaikuttaako, vanhus! vaikuttaako?
Odoardo. Tässä seison minä nyt ryöväri-pesän suussa… (Lyöden viittansa molemmin puolin auki, ja nähden itsensä aseettomana.) Ihme, ett'en kiireessäni unhottanut käsiänikin!… (Tunnustellen joka lakkariansa, ikään kuin etsien jotakin.) Ei mitään! ei niin mitään! ei missäkään!
Orsina. Haa, minä ymmärrän!… Sillä minä voin auttaa!… Min' olen ottanut yhden mukaani. (Vetäen väki-puukon esiin.) Tuossa, ottakaa! Ottakaa sukkelaan, ennen kuin joku näkee meidän… Olisi minulla vielä muutaki, … myrkkyä. Mutta myrkky on vaan meidän, naisien, varaksi; ei miesten… Ottakaa se! (Tunkein hänelle väki-puukkoa.) Ottakaa!
Odoardo. Kiitoksia, kiitoksia… Rakas lapsi, ken kerran vielä sanoo olevasi hupakon, hänellä on minun kanssani tekemistä.
Orsina. Pistäkää kupeellenne! sukkelaan kupeellenne!… Minulta kielletään tilaisuus sitä käyttää. Teiltä se ei puutu, tämä tilaisuus: ja teidän tulee tavoittaa se, se ensimäinen, paras, … jos mies olette… Minä, minä olen vaan nainen: mutta näissä mielin tulin minä tänne! Lujasti päättäneenä! Me, vanhus, me voimme uskoa toisillemme kaikki. Sillä me olemme molemmat loukatut; samalta viettelijältä loukatut… Ah, jos te tietäisitte, … jos te tietäisitte, kuinka määrättömästi, kuinka sanomattomasti, kuinka käsittämättömästi minä olen tullut häneltä loukatuksi, ja vielä tulen:… Te voisitte unhottaa, te unhottaisitte oman loukkauksenne sen tähden… Tunnetteko te minun? Minä olen Orsina, tuo petetty, hyljätty Orsina… Kenpä-ties, ellei vaan tyttärenne tähden hyljätty… Kumminki, mitä voi tyttärenne siihen?… Kohta hyljätään hänkin… Ja sitte taas yks!… Ja taas yks!… Haa! (ikään kuin innostuneena) mikä taivaallinen mielitys! Jos me kerran kaikki, … me hyljättyjen koko lauma, … me kaikki, muuttuneina raivon ja koston hengittäriksi, jos me kaikki saisimme hänen allemme, saisimme rikki raastaa, murentaa hänet allamme, pengata hänen sisuksensa läpitse, löytääksemme sen sydämmen, jonka petturi jokaiselle lupasi, eikä kellenkään antanut! Haa! sekös olisi tanssi oleva! sekös olisi!
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Klaudia Galotti.
Klaudia (katsoo ympärillensä sisälle tullessaan, ja heti nähtyä puolisonsa, lentää häntä vastaan). Arvattu!… Ah, meidän suojelijamme, meidän pelastajamme! Oletko sinä täällä, Odoardo? Oletko sinä täällä? Heidän kuiskutuksestansa, heidän silmän-luonteestansa päätin minä sen… Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos et vielä mitäkään tiedä?… Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos jo tiedät kaikki?… Mutta me olemme viattomat. Minä olen viatoin. Tyttäres on viatoin. Viatoin, kaikin puolin viatoin!
Odoardo (joka nähdessä puolisonsa kokee malttaa mieltänsä). Hyvä, hyvä. Ole vaan huoletta, vaan huoletta, … ja vastaa minulle. (Orsinaa kohden.) Ei, hyvä rouva, ikään kuin vielä epäilisin… Onko kreivi kuollut?
Klaudia. Kuollut.
Odoardo. Onko se tosi, että ruhtinas tän' aamuna on puhutellut Emiliata messussa?
Klaudia. Tosi. Mutta jos sinä tietäisit, minkä säikähdyksen se vaikutti hänessä; millä hämmästyksellä hän tuli kotia…
Orsina. Noh, olenko valhellut?
Odoardo (haiterasti nauraen). Minä en tahtoisikaan, että olisitte! En, vaikka kuin paljosta!
Orsina. Olenko minä mieletöin?
Odoardo (astuen raivosti edes takas). O, … vielä en ole minäkään.
Klaudia. Sinä käskit minun olla huoletta; ja minä olen huoletta…
Rakas mieheni, tohdinko minäki … minäki rukoilla sinua…
Odoardo. Mitäs tahdot? Enkö minä ole huoletta? Voiko huolettomampi olla, kuin minä olen?… (Pakottaiden.) Tietääkö Emilia, että Appiani on kuollut?
Klaudia. Tietää sitä ei hän saata. Mutta minä pelkään hänen aavistavan sen; koska hän ei näyttäi…
Odoardo. Ja hän voivottaa ja uikuttaa…
Klaudia. Ei enään… Se on ohitse: hänen luontonsa tapaan, jonka tunnet. Hän on arin ja uskaliain koko suvussamme. Ei voipa hallita ensi liikutuksiansa: mutta vähänki mietittyänsä, ei neuvotoin mihinkään, valmis kaikkiin. Hän pitää ruhtinaan loitolla; puhuu hänen kanssansa yhdeltä kannalta… Laita vaan, Odoardo, että pääsemme pois.
Odoardo. Minä olen ratsain… Mitäs tehdä?… Mutta, rouva, kaupunkiinhan te palajatte?
Orsina. Totta kaiketi.
Odoardo. Olisitteko hyvä ja ottaisitte minun rouvani mukaanne?
Orsina. Miks ei? Hyvin mielelläni.
Odoardo. Klaudia, … (tehden kreivinnan hänelle tutuksi.) Kreivinna Orsina; erin nerokas nainen; minun ystäväni, minun hyvän-tekijäni… Sinun pitää lähtemän hänen kanssansa kaupunkiin, paikalla lähettääkses meille vaunut tänne ulos. Emilia ei tarvitse palata Guastallaan. Hän on jääpä minun kanssani.
Klaudia. Mutta … jos vaan … minä en mielelläni erkaneisi lapsestani.
Odoardo. Eikös isänsä jää sen lähestöön? Totta hänet viimeinki laskettaneen sisään. Ei estelystä mitäkään!… Tulkaa, armollinen rouva. (Hiljakseen hänelle.) Te saatte kuulla minusta… Tule Klaudia. (Hän vie hänen pois.)