VIIDES NÄYTÖS.
(Entinen näytelmä-paikka.)
Ensimäinen kohtaus.
Marinelli. Ruhtinas.
Marinelli. Tässä, armollinen herra; tästä ikkunasta voitte te hänen nähdä. Hän astuu pylväs-käytävätä edes taas… Ikään poikkee hän tänne; hän tulee… Ei, hän kääntyy taas takaisin … Hän on vielä arvelussa. Mutta jostaki jalosta on hän paremmilla mielin, … eli näyttää olevan. Meille yhden tekevä!… Luonnollista! Mitä kumpiki nainen lie pannutkin hänen päähänsä, onko hän tohtiva sitä sanoa?… Kuten Battista on kuullut, niin hänen rouvansa koht' sillään lähettää hänelle vaunut tänne ulos. Sillä hän tuli ratsain… Tarkatkaapas, kuin hän nyt näytäkse teille, niin kiittää hän aivan alamaisesti teidän korkea-arvoisuuttanne siitä armollisesta suojeluksesta, jonka hänen perheensä tässä niin onnettomassa satunnassa on täällä löytänyt; heittää itsensä ynnä tyttärensä vielä vastaiseenki suosioonne; viepi hänen rauhassa kaupunkiin, ja odottaa alaisimmassa nöyryydessä, minkä enemmän hellimyksen teidän korkea-arvoisuutenne on näkevä hyväksi osoittaa hänen onnettomalle, rakkaalle neidollensa.
Ruhtinas. Mutta jos hän nyt ei ole niin masea? Ja tuskin, tuskinpa on hän se oleva. Minä tunnen hänen liian hyvästi… Jos hän enimmäkseen tukahuttaa luulonsa, nielee vihansa: mutta ei viekkään Emiliata kaupunkiin, vaan ottaa hänen kanssansa? pitää hänen luonansa? eli vieläpä sulkee hänen luostariin, ulkona minun piiri-kuntaani? Mitenkäs sitte?
Marinelli. Pelkuri-rakkaus katsoo kovin kauvas… Mutta eihän hänen pidä…
Ruhtinas. Mutta jos hän nyt! Mitenkä sitte? Mitä se sitten on meitä auttava, että tuo onnetoin kreivi menetti henkensä sen edestä?
Marinelli. Miksi tämä surullinen syrjä-katsahus? Edespäin! ajattelee voiton sankari: kaatukoon sitte ympärillänsä joko vihollinen eli ystävä… Ja joskokin! Jos hän tahtoisisi, … tuo vanha karsastelija, mitä te hänestä pelkäätte, ruhtinas: … (Miettien.) Se käy! Se on päätetty!… Etemmä, kuin tahtomiseen, ei hänen varmaan pidä sitä saaman. Varmaan ei!… Mutta kuinhan emme vaan kadottaisi häntä silmistämme… (Astuu taas ikkunan ääreen.) Tuossa paikkaa olisi hän tullut luulematta päällemme! Hän tulee… Piilkäämme häneltä vielä: ja kuulkaa ensin, ruhtinas, mitä meidän peljättävässä satunnassa on tekeminen.
Ruhtinas (uhaten). Mutta, Marinelli!…
Marinelli. Kaikkein viattominta maa-ilmassa!
Toinen kohtaus.
Odoardo Galotti.
Ei vielä ketäkään täällä?… Hyvä; minun pitää ruveta vielä kylmä-mielisemmäksi. Se on onnekseni… Ei mikään ole hylympi, kuin kiivastuva nuorukais-pää harmailla hiuksilla! Sen olen itselleni niin usein sanonut. Ja kumminkin annoin viehättää itseäni: ja kenenkä? Yhden luulevan, luulosta mielettömän… Mitä ilkeyden kostaminen koskee loukattuun siveyteen? Se vaan on minun pelastettava… Ja sinun asias, … poikani!… Itkeä en konsana osannut; enkä tahdo sitä nyt vasta oppia … sinun asias on tukkunaan toinen tekevä omaksensa! Minulle on kyllä, jos murhaajasi ei nauti rikoksensa hedelmätä… Se vaivatkoon häntä enemmän, kuin rikos! Koska kyllästys ja inho nyt kohta ajavat häntä hekkumasta hekkumaan; niin karvastukoon hänelle kaikkien himojensa nautinto, muistaissa, ei saaneensa tyydyttää tätä yhtä! Jok'ainoassa unessa tuokoon verinen sulhainen morsiamen hänen vuoteensa ääreen; ja kuin hän kumminkin ojentaa hekkumalliset kätensä häntä kohden, niin kuulkoon yht'äkkiä helvetin pilkka-naurun, ja herätköön!
Kolmas kohtaus.
Marinelli. Odoardo Galotti.
Marinelli. Minnekkä te jäitte, herra? Minne jäitte te?
Odoardo. Oliko tyttäreni täällä?
Marinelli. Ei hän; mutta ruhtinas.
Odoardo. Suokoon anteeksi… Min' olen seurannut kreivinnaa.
Marinelli. Noh?
Odoardo. Sitä hyvää ihmistä!
Marinelli. Ja puolisonne?
Odoardo. On kreivinnan kanssa; … lähettääksensä meille tuossa paikkaa vaunut tänne ulos. Ruhtinas olkoon vaan niin hyvä ja sallikoon minun vielä niin kauvan viipyä täällä tyttäreneni.
Marinelli. Miksikä nuo mutkat? Eikö ruhtinas olisi tehnyt sitä mielellänsä, että saattaa heidät kumpaisenkin, äitin ja tyttären, kaupunkiin?
Odoardo. Tyttären kaiketikkin olisi täytynyt tämä kunnia hylätä.
Marinelli. Kuinka niin?
Odoardo. Hän ei tule enään menemään Guastallaan.
Marinelli. Eikö? Ja minkä tähden ei?
Odoardo. Kreivi on kuollut.
Marinelli. Sitä enemmän…
Odoardo. Pitää hänen tuleman kanssani?
Marinelli. Teidän kanssanne?
Odoardo. Minun kanssani. Sanonhan minä teille: Kreivi on kuollut… Ell'ette sitä vielä tiedä… Mitä hänen nyt enään on Guastallassa tekemistä?… Hän on seuraava minua.
Marinelli. Varmaan on tyttären tuleva olo-paikka riippuva ainoastaan isän tahdosta. Mutta ensiksikin…
Odoardo. Mitä ensiksi?
Marinelli. Pitää teidän myöntämän, herra översti, että hän viedään
Guastallaan.
Odoardo. Tyttärenikö? viedäänkö Guastallaan? Ja minkä vuoksi?
Marinelli. Minkäkö vuoksi? Miettikäähän vaan…
Odoardo (pikaisesti). Miettikää! miettikää! Minä mietin, tässä ei olevan mitäkään mietittävää… Hänen pitää, hänen täytyy tulla kanssani.
Marinelli. O, minun herrani, … mitä tarvitsee meidän tästä pikastua? Voipi olla, että mä erehdyn; ett'ei sitä tarvitse, mitä mä luulen tarvittavan… Ruhtinas taitaa sen parhaite arvata. Ruhtinas päättäköön… Minä menen ja haen hänen.
Neljäs kohtaus.
Odoardo Galotti.
Kuinka?… Ei kuuna päivänä!… Määrätä minulle, mihinkä hänen mennä?… Pidättää hänet minulta?… Ken tahtoo sen? Ken tohtii sen?… Jokako täällä tohtii kaikki, mitä vaan tahtoo? Hyvä, hyvä; niin saa hän nähdä, kuinka paljon minäkin tohdin, ehk'en sitä tohtisi! Lyhyt-mielinen hirmu-niekka! Sinun kanssas en tahdo helpoittaa. Joka ei laista pidä mitäkään, on yhtä voimakas, kuin jolla ei lakia ole. Sitä et muka tiedä? Tule edes! tule edes!… Mutta, näet sen! Jo taas; jo taas on viha karkaamassa järkeni kanssa pois… Mitä tahdon minä? Ensin olisi kuitenki sen pitänyt tapahtuman, josta minä vimmastun. Mitä ei hovi-hulpakko lörpöttele! Ja jos olisin toki antanut hänen vaan lörpötellä! Jos olisin vaan kuunnellut hänen syytänsä, minkä-tähden tyttäreni pitää takaisin Guastallaan!… Niin voisin nyt varustaida vastaamaan… Mutta, kenelle voi minulta vastin puuttua?… Vaan jos se minulta puuttuisi, jos se… Jopas tullaan. Hiljaa, vanha poika, hiljaa!
Viides kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli. Odoardo Galotti.
Ruhtinas. Ah, rakas, vilpitöin Galotti … jotakin on nyt tapahtunut, koska saan nähdä teidän luonani. Vähemmän tähden te ette sitä tee. Kumminkaan ei nuhteita mitäkään!
Odoardo. Armollinen herra, minä pidän sen ainaki säädyttömänä tunkeutua ruhtinaansa luo. Kenen hän tuntee, sen on hän kutsuttava, kuin tarvitsee. Nytki pyydän anteeksi…
Ruhtinas. Kuinka monelle muulle soisin minä tämän ylpeän kainouden!… Mutta asiaan kiini. Te kuulutte halajavan nähdä tytärtänne. Hänelle on uusi huoli siitä, että hänen hellä äitinsä vietiin niin äkisti pois… Miksikä myös tämä vieminen? Minä vartoin vaan, jahka armas Emilia täydesti tointuisi, tuodakseni molemmat voitto-riemussa kaupunkiin. Te olette panneet minulta puolen tätä riemua taka-varikkoon; mutta kokonansa en anna ottaa sitä pois.
Odoardo. Liika armo! Suokaa, ruhtinas, että mä säästän onnetointa lastani niistä moninaisista loukkauksista, joita ystävä ja viha-mies, säälimys ja pahan-suomus Guastallassa hänelle varustavat.
Ruhtinas. Ei suoda hänelle ystävän ja säälimyksen loukkauksia, olisi julmuus. Mutta että viha-miehen ja pahan-suomuksen loukkaukset häntä ei tavoita; siitä, hyvä Galotti, antakaa minun pitää huolta.
Odoardo. Ruhtinas, isällinen rakkaus ei mielellään surujansa ja'a… Minä ajattelen tietäväni sen, mikä tyttärelleni nykyisessä tilassa on aina sopivin… Luopuminen maa-ilmasta; … luostari, … niin kohta kuin mahdollista.
Ruhtinas. Luostari?
Odoardo. Siihen asti itkeköön hän isänsä silmien alla.
Ruhtinas. Niin paljon ihanuutta lakastumaan luostarissa? …
Pitääkö yhden ainoan pettäneen toivon tekemän meitä niin vihaisiksi
maa-ilmalle?… Mutta, se on tosi: isää ei saa kenkään houkutella.
Viekää tyttärenne, Galotti, mihin tahdotte?
Odoardo (Marinellia kohden). Entäs nyt, hyvä herra?
Marinelli. Koska te minua oikein vaaditte!…
Odoardo. Ah, ei milläkään, ei milläkään.
Ruhtinas. Mitä teidän on kahden kesken?
Odoardo. Ei mitäkään, armollinen herra, ei mitäkään… Me arvelemme vaan, kumpiko meistä on erehtynyt teidän suhteenne.
Ruhtinas. Kuinka niin? Puhukaa, Marinelli!
Marinelli. On paha mieleni, olla esteenä ruhtinaani armolle. Kumminki kuin ystävyys käskee ennen kaikkia häntä vaatimaan tuomariksi…
Ruhtinas. Mikä ystävyys!…
Marinelli. Te tiedätte, armollinen herra, kuinka paljon minä rakastin kreivi Appiania; kuinka liketi meidän molempien sielut olivat toinen toiseensa kiedotut.
Odoardo. Ja sen te tiedätte, ruhtinas? Niin tiedätte sen varmaan yksinänne.
Marinelli. Häneltä itseltänsä pyydetty kostajaksensa…
Odoardo. Tekö?
Marinelli. Kysykähän vaan puolisoltanne. Marinelli, nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana: ja niin outo-äänisesti! niin outo-äänisesti!… Elköön konsana menkö korvistani tämä kauhistava ääni, ell'en koettele kaikkia, saadakseni hänen murhaajansa ilmi ja rangaistukseen.
Ruhtinas. Luottakaa minun tehollisimpaan avun-tekooni.
Odoardo. Ja minun palavimpaan toivooni!… Hyvä, hyvä!… Entä mitä vielä?
Ruhtinas. Sitä kysyn minä Marinelli.
Marinelli. Luullaan, ei olleenkaan rosvoja, jotka karkasivat kreivin päälle.
Odoardo (pilkaten). Eikö? Eikö tosiaan?
Marinelli. Hangoittelijan poistattaneen hänen tieltä.
Odoardo (purevasti). Ai! Vai hangoittelijan?
Marinelli. Ihan.
Odoardo. No sitte … kirotkoon Jumala hänen, tämän salamurhaaja-konnan!
Marinelli. Hangoittelijan, ja vieläpä suositun hangoittelijan…
Odoardo. Mitä? Suositunko?… Mitä sanotte?
Marinelli. En muuta, kuin mitä maine levittää.
Odoardo. Suositun? Tyttäreltäni suositun?
Marinelli. Siihen ei saata luottaa. Se ei voi olla niin. Sitä sanon minä vastaan, sanokaa te mitä hyvänsä… Mutta, vaikka niinkin, armollinen herra… Sillä enimmin perustettuki tuomio painaa oikeuden vaa'alla yhtä kuin ei mitäkään … vaikka niinkin, ei voida kumminkaan välttää ihanan onnettoman kuulemista asiassa.
Ruhtinas. Kylläpä; totta kaiketi.
Marinelli. Ja missä muualla? missä voi se muualla tapahtua, kuin
Guastallassa?
Ruhtinas. Siinä on teillä oikein, Marinelli; siinä on teillä oikein… Vai niin; se toisentaa asian, armas Galotti. Eikö tosi? Te näette itse…
Odoardo. O jaa, minä näen… Minä näen, minä näen. Hyvä Jumala tokinsa!
Ruhtinas. Mikä teillä vaivana? mikä on mielessänne?
Odoardo. Ett'en ole ennen nähnyt, mitä nyt näen. Se minua harmittaa: ei muuta… Noh niin, hänen pitää takaisin Guastallaan. Minä tahdon viedä hänen takaisin äitinsä luokse: ja kunnekka ankarin tutkinto on hänen vapaaksi päättänyt, en tahdo itse poiketa Guastallasta. Sillä ken tiesi … (haikeasti nauraen) ken tiesi, joll'ei oikeus katsoisi tarpeelliseksi minuaki kuulla.
Marinelli. Hyvin mahdollista! Tämmöisissä kohdissa tekee oikeus pikemmin liian paljon, kuin liian vähän. Sen-tähden pelkäänpä yksin…
Ruhtinas. Mitä? mitä pelkäätte?
Marinelli. Ei käy aluksi salliminen äitin ja tyttären puhutella toisiansa?
Odoardo. Eikö puhutella toisiansa?
Marinelli. Täydytään eroittaa äiti ja tytär.
Odoardo. Eroittaakko äiti ja tytär?
Marinelli. Äiti ja tytär ja isä. Tutkinnon tapa vaatii tämän varomuksen ehdottomasti. Ja minun on paha mieleni, armollinen herra, että mun täytyy jyrkästi vaatia sitä, että edes Emilia saadaan eri taltehen.
Odoardo. Eri taltehen?… Ruhtinas! ruhtinas!… Vaanpa kuitenkin; niin, niin! Aivan niin: eri taltehen! Eikö niin, ruhtinas? eikö?… O, kuinka sukkela oikeus on! Oivallinen! (Äkisti tavoittaen lakkariansa, jossa hänellä on väki-puukko.)
Ruhtinas (lähestyy häntä mielistellen). Malttakaa mielenne, hyvä
Galotti.
Odoardo (syrjään, vetäen kätensä tyhjänä taas ulos). Sen puhui hänen enkelinsä.
Ruhtinas. Te olette väärässä; te ett'en ymmärrä häntä. Te ajattelette sanalla taltehen totta jo vankeutta ja tyrmää.
Odoardo. Antakaa minun niin ajatella; ja minä olen rauhoitettu.
Ruhtinas. Ei sanaakaan vankeudesta, Marinelli! Tässä sopii helposti yhtenä tarkata lakien ankaruutta ja kunnioittaa vilpitöintä hurskautta. Jos Emilia on pantava eri taltehen: niin tiedän jo … sen säädyllisimmän. Kanslerini talo… Ei estelemistä mitäkään, Marinelli!… Sinne tahdon itse viedä hänen, siellä tahdon jättää hänen arvollisimman rouvan huostaan. Tämän tulee taata ja vastata minulle hänen edestänsä… Te olette liian innokas, Marinelli, tosiansa liian innokas, jos te enempätä vaaditte… Tunnettehan, Galotti, kanslerini Grimaldin ja hänen puolisonsa?
Odoardo. Minäkö en niitä tuntisi? Yksinpä tunnen tämän jalon pari-kunnan lemmittävät tyttäretkin. Ken ei niitä tuntisi?… (Marinellille.) Ei, hyvä herra, elkää myödyttäkö sitä. Jos Emilia on tallessa pidettävä; niin täytyy hänen varjelkaa syvimmässä tyrmässä. Kiistäkää sitä; minä rukoilen teitä… Minä hullu, rukoukseneni! Minä vanha narri!… Kyllä hän totta sanoi, tuo hyvä tietäjätär: joka ei eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei ole mitäkään kadottaa!
Ruhtinas. Minä en ymmärrä teitä… Hyvä Galotti, mitä voin minä enempätä tehdä?… Heittäkää se sillensä; minä pyydän teitä… Niin, niin; kanslerini taloon! Sinne pitää hänen; sinne vien minä itse hänen; ja jollei häntä siellä suurimmalla arvon osoituksella kohdella, niin ei ole sanani maksanut mitäkään. Mutta elkää sureko… Sillensä jää se! sillensä jää se!… Te itse, Galotti, voitte tehdä, miten tahdotte. Te voitte seurata meitä Guastallaan; te voitte palata Sabionettaan: kuinka vaan tahdotte. Se olisi naurullista määrätä sitä teille… Ja nyt, jääkää hyvästi, armas Galotti!… Joutukaa, Marinelli: tulee jo myöhä.
Odoardo (joka on seisonut syvissä ajatuksissa). Kuinka? Niin en yhtäkään saa häntä puhutella, tytärtäni? Enkö täälläkään?… Minä tyydyn kaikkiin; näenhän minä kaikki olevan ihan oivallisen. Yhden kanslerin talo on arvattavasti viattomuuden turva-paikka. O, armollinen herra, viekäähän tyttäreni sinne; ei mihinkään muuanne, kuin sinne… Mutta sitä ennen tahtoisin kuitenkin häntä puhutella. Kreivin kuolemasta hän ei tiedä vielä mitäkään. Hän ei voi ymmärtää, minkä-tähden hän eroitetaan vanhemmistansa. Tätä kuolemata soveliaasti ilmoittaakseni hänelle; tämän eron suhteen lohduttaakseni häntä, täytyy minun päästä hänen puheillensa, armollinen herra, täytyy minun puhutella häntä.
Ruhtinas. Niin tulkaa sitte…
Odoardo. O, voipihan tytärki tulla isänsä luo… Täällä, kahden kesken olen minä kohta valmis hänen kanssansa. Laittakaa hänet vaan tänne, armollinen herra.
Ruhtinas. Voin mä niinki!… O, Galotti, jospa tahtoisitte olla minun ystäväni, johdattajani, isäni! (Ruhtinas ja Marinelli menevät.)
Kuudes kohtaus.
Odoardo Galotti katsoen hänen peräänsä; vähän vai'ettuansa.
Minkä-tähden ei? … Erin mielelläni… Ha! ha! ha!… (Katsoo huimasti ympärillensä.) Ken siellä nauraa?… Totta Jumaliste, minä luulen, se olin minä itse… Nyt se on oikein! Hupaista, lystiä. Näytelmä on jo loppumaisillansa. Niin eli näin!… Mutta… (Pysähdys.) Entäpä jos hän pitäisi sala-tuumaa hänen kanssansa? Jos se olisi niitä tavallisia hulluuksia? Jos hän ei ansaitsisi, mitä minä hänen edestänsä tahdon tehdä?… (Pysähdys.) Hänen edestänsä tahdon tehdä? Mitäs tahdon minä tehdä hänen edestänsä?… Onko mulla sydäntä sanoa sitä itsellenikään?… Minä ajattelen, näet, jotakin: jotakin, kuta käy vaan ajatteleminen!… Kauhistava! Pois, pois! Min' en tahdo odottaa häntä. Ei!… (Taivasta kohden.) Joka hänen on viattomasti syösnyt tähän kadotuksen hornaan, se vetäköön hänen sieltä ylöskin. Mitä tarvitsee hän minun kättäni siihen? Pois! (Hän tahtoo mennä, ja näkee Emilian tulevan.) Liian myöhään! Ah! hän tahtoo minun kättäni; hän tahtoo sitä!
Seitsemäs kohtaus.
Odoardo. Emilia.
Emilia. Kuinka? Te täällä, isäni?… Ja te vaan?… Ja äitini? ei täällä?… Entä kreivi? ei täällä?… Ja te niin huolestunut, isäni?
Odoardo. Ja sinä niin huoletoin, tyttäreni?
Emilia. Minkä-tähden ei, isä-kulta?… Tahi ei ole mitäkään kadotettu: tahi kaikki. Voida olla huoletoin, ja täytyä olla huoletoin: eikö se ole yhtä?
Odoardo. Mutta millisen luulet sinä asian laidan nyt olevan?
Emilia. Että kaikki on kadotettu; … ja että meidän tosin täytyy olla huoletoinna, isäni.
Odoardo. Ja sinä olisit huoletta sen-tähden, että sinun täytyy olla huoletoin?… Ken olet sinä?… Nainenko? ja minun tyttäreni? Pitäneekö siis miehen ja isän hävetä sinun tähtes?… Mutta annahan kuullani: mitä kutsut sinä, kadottaa kaikki?… Kreivinkö olevan kuolleen?
Emilia. Ja minkä-tähden hän kuollut on! Minkä-tähden!… Haa, se on siis tosi, isäni? Se on siis tosi, koko se kauhistava kertomus, jonka minä lu'in äitini tuimassa, kosteassa silmässä?… Missä on äitini? Missä kaukana on hän, isä-kulta?
Odoardo. Edellä-päin; … jos me muutoin tultaneen hänen perästänsä.
Emilia. Kuta pikemmin, sitä parempi. Sillä, koska kreivi on kuollut; koska hän sen-tähden on kuollut … sen-tähden! mitä viivymme enään täällä? Paetkaamme, isäni.
Odoardo. Paetkaammeko? … Mikäs sitten hätänä?… Sinä olet, sinä jäät ryöstäjies käsiin.
Emilia. Jäänkö heidän käsiinsä?
Odoardo. Ja yksinäs; ilman äitittäs; ilman minutta.
Emilia. Minäkö yksinäni heidän käsiinsä?… Ei kuuna päivänä, isäni… Elikkä ette olekkaan minun isäni… Minä yksinäni heidän käsiinsä?… Hyvä, heittäkää minut vaan, heittäkää minut vaan… Minä tahdon kumminki nähdä, ken minua pitää, … ken minua pakoittaa, … ken se ihminen on, joka ihmistä voi pakoittaa.
Odoardo. Arvelen olevas huoletta, lapseni.
Emilia. Niin olenkin. Mutta mitä kutsutte te olla huoletta? Pannakko kätensä ristiin? Kärsiäkkö mitä ei pitäisi? Suvaitakko, mitä ei tarvitsisi?
Odoardo. Haa! jos sinä niin ajattelet!… Anna mun syleillä sinua, tyttäreni!… Sen olen aina sanonut: naisen tahtoi luonto tehdä mestari-mallikseen. Mutta hän erehtyi saven otossa; hän otti sen liian hienon. Muutoin on kaikki parempi Teissä, kuin Meissä … Haa! jos tämä on sinun huolettomuutes: niin olen minä siinä taas löytänyt omanikin! Anna mun syleillä sinua, tyttäreni!… Arvaappas: heittävinään asian oikeuden tutkittavaksi, … o, tätä helvetin silmän-kääntämystä! … tempaa hän sinut meidän sylistämme, ja vie sinun Grimaldin luokse.
Emilia. Tempaa minun? Vie minun?… Tahtoo temmata minun; tahtoo viedä minun: tahtoo! tahtoo!… Ikään kuin meillä ei mitäkään tahtoa olisikaan, isäni!
Odoardo. Minä tulin kanssa semmoiseen vimmaan, että jo tavoitin tätä väki-puukkoa, (vetää sen ulos) työntääkseni sen läpi sydämmen, kumman tahansa molemmista … molemmista!
Emilia. Elkää Jumalan tähden, hyvä isäni!… Tämä elämä on kaikki, mitä jumalattomat omaavat. Minulle, isäni, antakaa minulle tuo väki-puukko.
Odoardo. Lapsi, se ei ole mikään hius-neula.
Emilia. Niin olkoon sitte hius-neula väki-puukkona!… Yhden tekevä.
Odoardo. Mitä? Olisko se jo siksi tullut? Ei toki; ei toki! Malta mieles!… Myös sinulla on vaan yksi elämä menettää.
Emilia. Ja vaan yksi puhtaus!
Odoardo. Joka on ylevämpi kaikkea väki-valtaa…
Emilia. Vaan ei kaikkea viettelemystä… Väki-valtaa! Väki-valtaa! ken ei väki-valtaa saata seisoa vastaan? Mikä väki-vallan nimellä on, ei ole mitäkään: viettelemys on se totinen väki-valta… Minulla on veri, isäni, niin innollinen, niin lämmin veri, kuin kelläkään muulla. Myös minun aistini ovat aistit. Minä en takaa mitäkään. Min' en ole mihinkään hyvä. Minä tunnen Grimaldin talon. Se on ilo-hovi. Yhden hetken siellä äitini silmäin alla; … ja jo kohosi niin monta meteliä sielussani, joita ankarimmat jumaluuden harjoitukset tuskin viikkokausiin voivat asettaa!… Jumaluuden! ja minkä jumaluuden?… Välttääksensä ei pahempata mitäkään viskausivat jo tuhannet virtoihin, ja ovat pyhät!… Antakaa minulle, isäni, antakaa minulle tuo väki-puukko.
Odoardo. Ja jos sinä sen tuntisit, tuon väki-puukon!…
Emilia. Jos mä en sitä tunnekkaan!… Tuntematoin ystävä on myös ystävä… Antakaa se minulle, isäni, antakaa se minulle.
Odoardo. Jos mä sen nyt annan sinulle … tuossa on! (Antaa sen hänelle.)
Emilia. Ja tuossa! (Pistämäisillänsä sillä itsensä lävitse, tempaisee isä sen takaisin hänen kädestänsä.)
Odoardo. Kas, kuinka rivakka!… Ei, se ei ole sinun kädelles.
Emilia. Se on tosi; hius-neulalla minun pitää… (Hän tavoittelee kädellä tukkaansa, etsien sitä, ja sattuu kukkaseen käsin.) Sinäkö vielä täällä?… Alas sinä! Sinä et kuulu yhden hiuksiin, yhden … miksi sitten isäni tahtonee minua tulevaksi!
Odoardo. Oi, minun tyttäreni!…
Emilia. Oi, minun isäni, jos arvaisin mielenne!… Ei toki; sitä ette tekään tahdo. Miksi te muutoin viipyisitte?… (Katkerasti, kukkasta murentaissa.) Muinoin kyllä tavattiin isä, joka, pelastaakseen tyttärensä häpeästä, painoi ensimäisen, paraimman teräksen hänen sydämmeensä … antoi hänelle toisen kerran elämän. Mutta kaikki semmoiset jalo-työt ovat muinoisia! Semmoisia isiä ei ole niin yhtäkään enään!
Odoardo. On, tyttäreni, on! (Pistää hänen lävitsensä.) Hyvä Jumala, mitä mä olen tehnyt! (Emilian vaipuessa, tarttuu hänen käteensä.)
Emilia. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii… Antakaa mun sitä suudella tuota isällistä kättä…
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas (astuen sisään). Mitä se on?… Eikö Emilia voi hyvästi?
Odoardo. Hyvin hyvästi; hyvin hyvästi!
Ruhtinas (tullen likemmä). Mitä näen minä?… Kauhistus!
Marinelli. Voi minua!
Ruhtinas. Hirmuinen isä, mitä olette tehneet?
Odoardo. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii… Eikös se ollut niin, tyttäreni?
Emilia. Ette te, minun isäni… Minä itse … minä itse…
Odoardo. Et sinä, tyttäreni; … et sinä!… Elä mene valheella maa-ilmasta. Et sinä, tyttäreni! Sinun isäsi, sinun onnetoin isäsi!
Emilia. Ah!… minun isäni… (Hän kuolee, ja isä laskee hänen hiljakseen maahan.)
Odoardo. Mene rauhaan!… No tuossa, ruhtinas! Mielistyttekö vielä häneen? Yllyttääkö hän vielä himojanne? Vielä, tuossa veressä, joka huutaa kostoa ylitsenne? (Vähän pysähdyttyä.) Mutta te odotatte, mitenkä tämä kaikki on päättyvä? Te odotatte kuka-ties, minun käantäväni teräksen itse vastaani, lopettaakseni tekoni kuten ilettävän murhe-näytelmän? Te petytte. Tuossa! (viskaten väki-puukon hänen jalkainsa eteen.) Tuossa on hän, rikokseni verinen todistaja! Minä menen ja heitän itse itseni vankeuteen. Minä menen ja odotan teitä tuomarikseni… Ja sitte tuolla … odotan minä teitä kaikkien meidän tuomarimme edessä!
Ruhtinas (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee ruumista kauhistuksella ja epäilyksellä, Marinellille). Tuossa! nosta hänet ylös… Noh? Sinä arvelet?… Katala! (Temmaisten väki-puukon hänen kädestänsä.) Ei, sinun veresi ei pidä tämän veren kanssa sekauntuman… Mene, piilläksesi iankaikkisesti!… Mene! sanon minä… Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!… Eikö se ole, niin monen turmaksi, kyllä, että ruhtinaat ovat ihmisiä: pitääkö vielä perkeleidenki tekeytymän heidän ystäviksensä?…
Murhenäytelmän loppu.