KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Kreivi v. Bruchsall, jota isäntä ja jotkut palvelijat seuraavat. Edelliset.
KREIVI
(sisään astuessaan). Hän saapui kai onnellisesti perille? —
NEITI
(joka hypähtää häntä vastaan). Ah, isäni!
KREIVI.
Tässä olen, rakas Minna! (Syleillen häntä.) Mutta mitä, tyttö? (Huomatessaan Tellheimin.) Tuskin olet ollut täällä täyttä vuorokautta ja sinulla on jo tuttuja ja seuranpitäjiä?
NEITI.
Arvatkaa, kuka hän on?
KREIVI.
Eihän vain sinun Tellheimisi?
NEITI.
Kukapa muu kuin hän? — Tulkaa, Tellheim! (Vie hänet kreivin luo.)
KREIVI.
Hyvä herra, emme ole koskaan nähneet toisiamme, mutta jo ensi silmäyksellä olin teidät tuntevinani. Toivoin arvanneeni oikein. — Syleilkää minua. — Olette saavuttanut täyden kunnioitukseni. Pyydän ystävyyttänne. — Sisareni tytär, tyttäreni rakastaa teitä. —
NEITI.
Sen te tiedätte, isäni! — Ja onko se sokea, minun rakkauteni?
KREIVI.
Ei, Minna, rakkautesi ei ole sokea, mutta rakastettusi on — mykkä.
v. TELLHEIM
(heittäytyen hänen syliinsä). Suokaa minulle aikaa tointuakseni, isäni! —
KREIVI.
Hyvä näinkin, poikani! Kuulen, että vaikka suusi ei osaakaan pakista, niin osaa sydämesi kuitenkin puhua. — Minä en muuten juuri pidä tuonvärisistä upseereista. (Viitaten Tellheimin univormuun.) Mutta te olette rehellinen mies, Tellheim, ja olipa rehellisellä miehellä millainen puku tahansa, häntä ei voi olla rakastamatta.
NEITI.
Oi, jospa tietäisitte kaikki! —
KREIVI.
Mikäpä minua estää saamasta tietää kaikkea? — Missä ovat huoneeni, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon vain astua tänne sisään.
KREIVI.
Tule, Minna! Tulkaa, herra majuri! (Poistuu isännän ja palvelijoitten seuraamana.)
NEITI.
Tulkaa, Tellheim!
v. TELLHEIM.
Seuraan teitä tuossa tuokiossa, hyvä neiti. Vielä vain sananen tälle miehelle! (Kääntyen Wernerin puoleen.)
NEITI.
Ja se oikein ystävällinen! Minusta näyttää, että se on tarpeen. —
Franziska, eikö niin? (Seuraa kreiviä.)