NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
von Tellheim. Werner. Just. Franziska.
v. TELLHEIM
(osoittaen kukkaroa, jonka Werner on heittänyt maahan). Kas tuossa, Just! — nosta kukkaro maasta ja vie se kotiin. Mene! — (Just poistuu.)
WERNER
(joka yhä vielä on seisonut nurkassa murjottaen eikä ole näyttänyt ottavan osaa mihinkään, tämän kuultuaan). No niin!
v. TELLHEIM
(lähestyen häntä tuttavallisesti). Werner, milloin voin saada ne toiset tuhat pistolia?
WERNER
(yhtäkkiä jälleen hyvällä tuulellaan). Huomenna, herra majuri! huomenna. —
v. TELLHEIM.
Minun ei tarvitse joutua velalliseksesi, mutta tahdon ruveta varojesi hoitajaksi. Kaikille teille hyväsydämisille ihmisille pitäisi asettaa holhooja. Te olette jonkinlaisia tuhlaajia. — Sinä suutuit minuun äsken, Werner! —
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, suutuin! — Mutta minun ei sittenkään olisi pitänyt olla sellainen tolvana. Nyt käsitän sen varsin hyvin. Minä ansaitsisin saada sata patukan iskua. Käskekää pois vain antaa ne minulle; mutta nyt ei enää mitään kaunaa, rakas majuri! —
v. TELLHEIM.
Kaunaa? — (Puristaen hänen kättään.) Lue silmistäni kaikki se, mitä en osaa sinulle sanoa! — Haa! haluaisinpa nähdä sen, jolla olisi parempi tyttö ja vilpittömämpi ystävä kuin minulla! — Franziska, eikö niin? — (Poistuu.)