KYMMENES KOHTAUS.
Just. Edelliset.
JUST
(kiivaasti). Herra majuri! Herra majuri. —
v. TELLHEIM.
No?
JUST.
Tulkaa toki joutuun, joutuun!
v. TELLHEIM.
Mitä sinä minusta? Tule tänne! Puhu, mikä on hätänä?
JUST.
Kuulkaahan vain — (Puhuu salaisesti hänen korvaansa.)
NEITI
(tällävälin syrjään Franziskalle). Huomaatkos, Franziska?
FRANZISKA.
Voi teitä kovasydämistä! Olen seisonut tässä kuin hiilillä!
v. TELLHEIM
(Justille). Mitä sanot? — Se ei ole mahdollista! — Te? (Katsoen neitiin rajusti.) — Sano se ääneen; sano se hänelle, vasten kasvoja! Kuulkaa siis, neiti hyvä! —
JUST.
Isäntä sanoi, että neiti von Barnhelm oli ottanut itselleen sen sormuksen, jonka minä hänelle panttasin; että neiti oli tuntenut sen omakseen eikä halunnut antaa sitä takaisin. —
v. TELLHEIM.
Onko tämä totta, neiti hyvä? — Ei, se ei voi olla totta!
NEITI
(hymyillen). Ja miksi ei. Tellheim? — Miksi se ei voi olla totta?
v. TELLHEIM
(kiivaasti). No, olkoon se siis totta! — Mikä hirveä totuus onkaan minulle yhtäkkiä selvinnyt! — Nyt tunnen teidät, petollisen, uskottoman!
NEITI
(pelästyneenä). Kuka? kuka on uskoton?
v. TELLHEIM.
Te, jonka nimeä en enää tahdo mainita!
NEITI.
Tellheim!
v. TELLHEIM.
Unohtakaa nimeni! — Te saavuitte tänne purkaaksenne liittomme. Se on selvä! — Kuinka mielellään tuleekaan sattuma uskottoman avuksi! Se toi käsiinne minulle antamanne sormuksen. Ja viekkautenne osasi toimittaa teille antamani minulle takaisin.
NEITI.
Tellheim, mitä aaveita näettekään! Tyyntykää toki, ja kuulkaa minua.
FRANZISKA
(itsekseen). Joutipa hänkin saada osansa!