YHDESTOISTA KOHTAUS.
Werner (kukkaro kultarahoja kädessään). v. Tellheim. Neiti. Franziska. Just.
WERNER.
Tässä minä jo olen, herra majuri! —
v. TELLHEIM
(katsahtamatta häneen). Mitä minä sinusta?
WERNER.
Tässä on rahaa! tuhat pistolia!
v. TELLHEIM.
Minä en niitä huoli!
WERNER.
Huomenna saatte, herra majuri, saman verran lisää.
v. TELLHEIM.
Pidä rahasi!
WERNER.
Nehän on teidän rahojanne, herra majuri. — Luulenpa, ettette huomaa, kenen kanssa puhutte?
v. TELLHEIM.
Vie ne pois! sanon minä.
WERNER.
Mikä teitä vaivaa? — Minä olen Werner.
v. TELLHEIM.
Kaikki hyvyys on vilppiä, kaikki alttius petosta.
WERNER.
Minuako tarkoitatte?
v. TELLHEIM.
Miten haluat!
WERNER.
Minähän olen vain täyttänyt käskynne —
v. TELLHEIM.
Täytä siis tämäkin ja mene matkaasi!
WERNER.
Herra majuri! (harmistuneena) minä olen ihminen —
v. TELLHEIM.
No, sehän on jotakin se!
WERNER.
Jolla on sappeakin —
v. TELLHEIM.
Hyvä! Sappi onkin parasta, mitä meillä on.
WERNER.
Minä pyydän teitä, herra majuri —
v. TELLHEIM.
Kuinka monta kertaa minun pitää se sanoa? Minä en tarvitse rahojasi!
WERNER
(suuttuneena). No tarvitkoon niitä sitten kuka tahansa! (Heittää kukkaron hänen jalkojensa eteen ja menee syrjään.)
NEITI
(Franziskalle). Ah, rakas Franziska, minun olisi pitänyt totella sinua. Olen pitkittänyt pilaa liian kauvan — Mutta hänenhän tarvitsisi vain kuulla, mitä minulla — (Lähestyen häntä.)
FRANZISKA
(vastaamatta neidille lähestyy Werneriä). Herra varusmestari!
WERNER
(äreästi). Menköön hän tiehensä! —
FRANZISKA.
Huu! Minkälaisia miehiä!
NEITI.
Tellheim! — Tellheim! (Tämä puree vimmoissaan kynsiään, kääntyy poispäin eikä kuule mitään.) Ei, tämä menee jo liian pitkälle! — Kuulkaa minua toki! — Te erehdytte! — Pelkkä väärinkäsitys, — Tellheim! — Ettekö tahdo kuunnella omaa Minnaanne? — Kuinka sellaista saatatte epäilläkään? — Minäkö haluaisin päästä teistä eroon? — Minäkö olisin tullut tänne sitä varten? — Tellheim!