YHDEKSÄS KOHTAUS.
v. Tellheim. Neiti Franziska.
FRANZISKA.
Ja nyt, armollinen neiti, riittäköön tämä jo majuri-paralle.
NEITI.
Vai puhut sinä hänen puolestaan! Ikäänkuin ei solmu kohta jo itsestäänkin aukenisi.
v. TELLHEIM
(luettuaan, mitä voimakkaimman liikutuksen vallassa). Haa! tässäkin hän on oma itsensä! — Oi, hyvä neiti, mikä oikeamielisyys! — mikä armo! — Tämä on enemmän kuin olen odottanut! — Enemmän kuin ansaitsen! — Onneni, kunniani, kaikki on ennallaan! — Enhän vain näe unta? (Katsahtaen taas kirjeeseen ikäänkuin vielä kerran tullakseen vakuutetuksi.) Ei, tämä ei ole omien toiveitteni harhanäköä! — Lukekaa itse, hyvä neiti, lukekaa itse!
NEITI.
En ole niin vaatelias, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Vaatelias? Kirje on osoitettu minulle, Tellheimillenne, Minna. Se sisältää, — mitä teiltä ei enonnekaan enää voi ottaa. Teidän täytyy se lukea, lukekaa toki!
NEITI.
Jos sillä teen mieliksenne, herra majuri. — (Ottaa kirjeen ja lukee.)
Rakas majuri von Tellheim!
Minä teen Teille tiettäväksi, että asia, joka sai minut huolehtimaan kunniastanne, on selvinnyt Teidän eduksenne. Veljelleni on siitä tehty lähemmin selkoa, ja hänen todistuksestaan on käynyt ilmi, että Te olette enemmän kuin syytön. Hovikassalle on annettu määräys palauttaa Teille puheenaoleva tunnuste ja maksaa suorittamanne ennakkomaksut; myöskin olen käskenyt, että kaikki se, mitä sotakassoilla on esilletuotavaa Teidän laskujanne vastaan, on jätettävä huomioonottamatta. Ilmoittakaa minulle, salliiko terveytenne Teidän jälleen astua palvelukseeni. Minä en mielelläni tahtoisi olla vailla miestä, jolla on Teidän urheutenne ja ajatustapanne. Olen Teille alati suosiollinen Kuningas j. n. e.»
v. TELLHEIM.
No, mitä sanotte tästä, neiti hyvä?
NEITI
(kääriessään kirjeen jälleen kokoon ja antaen sen takaisin). Minäkö? en mitään.
v. TELLHEIM.
Ette mitään?
NEITI.
Niin, tosiaan: että kuninkaanne, joka on suuri mies, lienee myöskin hyvä mies. — Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Hän ei ole minun kuninkaani.
v. TELLHEIM.
Ja mitään muutako ette sano? Ette mitään meihin itseemme nähden?
NEITI.
Te astutte jälleen hänen palvelukseensa; majurista tulee everstiluutnantti, kenties eversti. Toivotan sydämestäni onnea.
v. TELLHEIM.
Ja te ette tunne minua paremmin? — Ei, kun onni antaa minulle niin paljon takaisin, kuin on tarpeen tyydyttääkseen järkevän miehen toiveita, niin riippukoon yksinomaan Minnastani, tuleeko minun taas kuulua vielä jollekin toisellekin kuin hänelle. Yksin hänen palvelukseensa olkoon koko elämäni omistettu! Suurten palveleminen on vaarallista eikä palkitse sitä vaivaa, pakkoa ja nöyryytystä, jonka se maksaa. Minna ei ole niitä turhamaisia naisia, jotka eivät rakasta miehissään muuta kuin arvonimeä ja kunniapaikkaa. Hän on rakastava minua oman itseni tähden, ja minä unohdan hänen tähtensä koko maailman. Minusta tuli sotilas puoluesyistä, en edes itse tiedä minkälaisten poliittisten periaatteitten takia, ja koska luulottelin, että jokaisen kunnon miehen olisi hyvä tässä säädyssä jonkun aikaa koettaa tutustua kaikkeen, mitä vaaraksi sanotaan, ja opetella kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä. Ainoastaan äärimmäinen hätä olisi voinut pakottaa minut muodostamaan tästä kokeesta elämäntehtävän, tekemään tästä tilapäisestä toimesta ammattia. Mutta nyt, kun minua ei mikään enää pakota, nyt on taas koko kunnianhimoni yksinomaan siinä, että saan olla rauhallinen ja tyytyväinen ihminen. Se minusta varmasti tulee teidän kanssanne, rakkahin Minna; sellaisena pysyn muuttumattomasti teidän seurassanne. — Huomenna liittäköön meidät toisiimme pyhin side, ja sitten katselkaamme ympärillemme ja etsikäämme koko avarasta asutusta maailmasta hiljaisin, hilpein, hymyilevin soppi, jolta ei paratiisiksi muuttuakseen puutu muuta kuin onnellinen ihmispari. Siellä asukaamme; siellä jokainen päivämme —. Mikä teidän on hyvä neiti? (Neiti kääntyilee levottomana puoleen ja toiseen ja koettaa salata liikutustaan.)
NEITI
(toipuen). Te olette kovin julma, Tellheim, kun minulle niin viehättäväksi kuvailette onnea, josta minun täytyy kieltäytyä. Tappioni —
v. TELLHEIM.
Tappionne? — Mitä te sanotte tappioksenne? Kaikki se, minkä Minna saattoi menettää, ei vielä ole Minna. Te olette vielä suloisin, viehkein, rakastettavin, parhain olento auringon alla, pelkkää hyvyyttä ja jalomielisyyttä, pelkkää viattomuutta ja riemua! — Silloin tällöin pientä kujeilua; siellä täällä hiukan itsepäisyyttä. — Sitä parempi! Minna olisi muutoin enkeli, jota minun täytyisi vavisten kunnioittaa, jota en voisi rakastaa. (Tarttuu hänen käteensä, sitä suudellakseen.)
NEITI
(vetää pois kätensä). Ei niin, hyvä herra! — Mistä tämä äkillinen muutos? — Tämäkö imarteleva, kiihkoisa rakastaja on tuo kylmä Tellheim? — Vain hänen palaava onnensako sai hänessä syttymään tämän tulen? — Sallikoon hän, että minä hänen lennokkaasti hehkuessaan harkitsen kummankin meidän puolestamme. — Kun hän itse vielä kykeni harkitsemaan, kuulin hänen sanovan arvottomaksi sellaista rakkautta, joka ei epäröi asettaa rakastettuaan halveksumiselle alttiiksi. — Oikein, mutta minun pyrkimyksenäni on yhtä puhdas ja jalo rakkaus kuin hänenkin. — Nyt, kun kunnia häntä kutsuu, kun suuri hallitsija häntä kutsuu palvelukseensa, täytyisikö minun nyt suostua siihen, että hän heittäytyisi kanssani armaisiin haaveiluihin? että mainehikas soturi muuttuisi liehakoivaksi paimeneksi? — Ei, herra majuri, seuratkaa paremman kohtalonne viittausta. —
v. TELLHEIM.
No hyvä! Jos teitä suuri maailma enemmän viehättää, Minna — hyvä! jääkäämme siis suureen maailmaan! — Kuinka pieni, kuinka kurja onkaan tuo suuri maailma! — Te tunnette sen vasta korealta ulkokuoreltaan. — Mutta totisesti, Minna, tekin vielä. Olkoon menneeksi! Siihen asti, hyvä! Teidän suloiltanne ei ole puuttuva ihailijoita eikä minun onneltani kadehtijoita.
NEITI.
Ei, Tellheim, sitä en tarkoittanut! Minä neuvon teitä menemään takaisin suureen maailmaan, kunnian uralle, mutta en itse aio seurata teitä sinne! — Siellä Tellheim tarvitsee tahrattoman puolison! Saksilainen karannut neitonen, joka on heittäynyt hänen vastuksikseen —
v. TELLHEIM
(hypähtäen ja katsoen rajusti ympärilleen). Kuka uskaltaa puhua sellaista? — Ah, Minna, minä peljästyn itseäni, kun kuvittelen, että jokin toinen kuin te olisi tuon sanonut. Raivoni häntä kohtaan olisi rajaton.
NEITI.
Siinäpä se! Sitä juuri pelkään. Te ette sietäisi pienintäkään pilkkapuhetta minusta, ja joka päivä saisitte, kuitenkin niellä mitä katkerimpia. — Lyhyesti, kuulkaa siis, Tellheim, mitä lujasti olen päättänyt, mistä ei mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan —
v. TELLHEIM.
Ennenkuin puhutte loppuun, neiti, — rukoilen teitä, Minna! — harkitkaa vielä hetkinen, että nyt julistatte tuomion elämästäni ja kuolemastani!
NEITI.
Ilman pitempiä harkitsemisia! — Niin totta kuin olen antanut teille takaisin sen sormuksen, jonka kautta kerran minulle uskollisuuttanne vannoitte, niin totta kuin olette ottanut takaisin tuon saman sormuksen: niin totta ei onneton Barnhelm koskaan ole tuleva häntä onnellisemman Tellheimin puolisoksi!
v. TELLHEIM.
Ja tälläkö on tuomio julistettu, neiti?
NEITI.
Ainoastaan yhtäläisyys on rakkauden luja side. — Onnellinen Barnhelm toivoi saavansa elää vain onnellisen Tellheimin hyväksi. Myöskin onneton Minna olisi lopulta mukautunut joko lisäämään tahi lievittämään ystävänsä onnettomuutta. — Huomasittehan varsin hyvin, ennenkuin saapui tuo kirje, joka jälleen tekee tyhjäksi kaiken yhtäläisyyden välillämme, kuinka enää kieltäydyin vain näön vuoksi.
v. TELLHEIM.
Onko se totta, hyvä neiti? — Minä kiitän teitä, Minna, ettette vielä julistanut tuomiotanne. — Teille kelpaa vain onneton Tellheim? Hän on saatavissa. (Kylmästi.) Nyt tunnenkin, että minun on sopimatonta suostua tähän näin myöhään saamaani hyvitykseen, että on parasta olla kokonaan vaatimatta takaisin sitä, mitä on tahrattu niin häpeällisellä epäluulolla. — Niin, olen kuin en olisi saanut koko kirjettä. Siinä kaikki, mitä siihen vastaan ja teen! (Aikoo repiä kirjeen.)
NEITI
(tarttuu hänen käteensä). Mitä aiotte, Tellheim?
v. TELLHEIM.
Saada teidät omakseni.
NEITI.
Pysähtykää!
v. TELLHEIM.
Neiti, se on auttamattomasti revitty, jollette pian peruuta sanojanne.
— Sittenpähän saamme nähdä, mitä teillä vielä on minua vastaan!
NEITI.
Mitä? tuollako äänellä? — Täytyykö minun siis muuttua halveksittavaksi omissa silmissäni? Ei koskaan! Arvoton on se olento, joka ei häpee ottaa kaikkea onneaan vastaan miehen sokealta hellyydeltä!
v. TELLHEIM.
Väärin, perin väärin!
NEITI.
Rohkenetteko soimata omia sanojanne minun suussani?
v. TELLHEIM.
Viisastelija! — Häpäiseekö siis heikomman sukupuolen kunniaa kaikki se, mikä ei sovellu vahvemmalle? Onko siis miehen sallittava itselleen kaikki se, mikä vaimolle soveltuu? Kummanko määräsi luonto toisen tueksi?
NEITI.
Rauhoittukaa, Tellheim! — En silti jääne aivan turvattomaksi, vaikka minun täytyykin kieltäytyä teidän tarjoamanne turvan kunniasta. Niin paljon minulle aina kuitenkin jäänee, että toimeen tulen. Olen ilmoittautunut lähettiläällemme. Vielä tänään pääsen hänen puheilleen. Toivottavasti ottaa hän huolehtiakseen minusta. Aika rientää. Sallitteko, herra majuri —
v. TELLHEIM.
Minä seuraan teitä, armollinen neiti —
NEITI.
Älkää toki, herra majuri, jättäkää minut
v. TELLHEIM.
Ennemmin jättää teidät oma varjonne! Tulkaa vain, neiti hyvä, minne tahdotte, kenen luo tahdotte. Kaikkialla, tutuille ja tuntemattomille, tahdon kertoa, teidän läsnäollessanne sata kertaa päivässä kertoa, mitkä siteet teidät minuun sitovat, minkä julman itsepäisyyden tähden te tahdotte nämät siteet katkoa —