SEITSEMÄS KOHTAUS.
Neiti ja senjälkeen Franziska.
NEITI.
Hän on jälleen luonani! — Olenko yksin? — En tahdo turhaan Olla yksin. (Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo ylöspäin.) Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen rukous! — hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen onnellinen! ja iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin iloisen luomansa! — (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? — Säälitkö sinä häntä? Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi. Ehkäpä taivas otti häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun kauttani takaisin!
FRANZISKA.
Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä aamupuvussa, armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?
NEITI.
Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin koristettuna.
FRANZISKA.
Oi, te tunnette itsenne, neiti.
NEITI
(lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran taas oikeaan.
FRANZISKA.
Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.
NEITI.
Onko siis oltava kaunis? — mutta oli kai välttämätöntä, että luulemme itseämme kauniiksi. — Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain olen kaunis! — Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi itseni nyt tunnen, niin me olemme — kummallisia kapineita. — Helliä ja ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. — Sinä et kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. — Ilo huumaa, hurmaa.
FRANZISKA.
Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan —
NEITI.
Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?