ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH
pelaavat shakkia.
SITTAH.
Miss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?
SALADIN.
Hyvinpä, luulen.
SITTAH.
Tuskin munkaan verroin.
Tuo siirto peruuta.
SALADIN.
Ja miksi?
SITTAH. Vaaraan jää hevonen.
SALADIN.
Niin jää. Siis näin!
SITTAH. Mä näin teen haarukan.
SALADIN.
Kas vaan! — No, shakki siis!
SITTAH. Sua mitä auttaa se: mä siirrän eteen, ja asemas on sama taas.
SALADIN.
En pääse
pälkäästä tästä vahingotta, huomaan. —
Mut olkoon: ota hevonen!
SITTAH.
En huoli.
Käyn ohi.
SALADIN.
Mulle lahjoita et mitään.
Tuo paikka arvokkaampi hevosta
on sulle.
SITTAH.
Ehkä.
SALADIN.
Mutta laskun tekoon
isäntä mukaan ota! Katsos, näin!
Tät' et sä arvannut?
SITTAH.
En todellakaan.
En, että noin sa kuningattarees
väsynyt oisit.
SALADIN.
Kuningattareeni?
SITTAH. Jo huomaan: tänään tuhat denaaria mun täytyy voittaa — ropoja ei enää.
SALADIN.
Mitenkä?
SITTAH. Kysy vielä! — Kaikin keinoin hävitä tahdothan sa, tahallas. Mut etua en minä siitä saa. Näes, paitsi ettei peli tällainen juur' ilahduta: enkö melkein aina sult' enin voita, milloin häviän? Mua lohduttaakses tappioni jälkeen ain' etkö mulle pelipanosta takaisin lahjoita sa kaksinkerroin?
SALADIN. Kas vaan! Siis ootkin, siskoseni, milloin hävisit, tahallasi hävinnyt?
SITTAH. Sun anteliaisuutes, rakas veli, syy ainakin lie — siihen, etten ole paremmin oppinut ma pelaamaan.
SALADIN.
Nyt poikkeamme pelistä. Tee loppu!
SITTAH.
Näin jääkö siis? No: shakki! — toinen shakki!
SALADIN. Todella, tuot' en uhkaa huomannut, mi yksin tein vei kuningattareni.
SITTAH.
Sit' auttaa voiko vielä? Katsotaanhan.
SALADIN.
Ei, ei, vain ota kuningattareni —.
Pien' ilo siit' on mulla aina ollut.
SITTAH.
Vain nappulaako tarkoitit?
SALADIN.
Vie pois? —
Ei siitä mitään. Turvassahan sitten
on kaikki taas.
SITTAH. Jo kyllin oppinut oon veljeltäni kuningattarille olemaan kohtelias.
(Ei kajoo kuningattareen.)
SALADIN. Ota se tai jätä! Muuta minulla ei ole.
SITTAH.
Miks ottaa? — Shakki! — Shakki!
SALADIN.
Jatka!
SITTAH.
Shakki!
Ja shakki — shakk!
SALADIN.
Shakmatt!
SITTAH.
Ei vielä; saathan
sä väliin hevosen. — Tai miten tahdot —.
Yks kaikki!
SALADIN. Niinpä niin! Oot voittanut, Al-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet! Et aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin ma hajamielisesti pelasin. Ja ken se aina silonappulat nuo antaa, jotk' ei mitään muistuta, ei merkitse? Kanss' imaminko tässä pelasin? — Kas, syit' etsii tappio! Ei, pahat nappulat ne, Sittah, ei mua vieneet tappioon: vaan sinun taitos, sun nopsa, selvä katsees…
SITTAH. Noinkin tahdot vain tappiosi otaa tylsentää. No niin, sa olit hajamielinen, ja enemmän kuin minä…
SALADIN.
Sinäkö?
Mik' oisi sua vaivannut?
SITTAH. Ei kyllä sun hajamielisyytes! — Milloin jälleen, ah Saladin, lie pelimme näin vilkas!
SALADIN. Sen ahnaamminpa silloin pelaamme! — Ah, taas kun sota syttyy, tarkoitat? Se syttyköön! — Mä sit' en alkanut. Ma oisin mielelläni aselevon kyll' uusinut, — niin mielelläni sulle samalla kelpo miehen hankkinut. Rikhardin veli sellainen on varmaan, hän onhan veli Rikhardin.
SITTAH. Vain kiitä sa Rikhardias.
SALADIN. Melek-veljemme Rikhardin sisaren taas kunp' ois saanut: ah, mikä suku yhdess' oisimmekaan! Maailman ensi suvuist' ensimäinen! — Oon itseäni kiittämään myös nopsa, sen kuulet. Ystäväini vertaisena mä pidän itseäni. Siitäpä, siit' oisi valtaheimo varttunut!
SITTAH. Nauroinhan kohta kaunist' unelmaasi! Et kristityitä tunne sa, et heitä halua tuntea. Heill' ylpeytenä on olla kristityit', ei ihmisiä. Sit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi jäi tuohon taikauskoon luojastaan, sit' ei he näes rakasta muun vuoksi, kuin koska Kristus teki, sääti niin. Tuo hänen hyvyytensä yksin heitä viel' aateloi: ett' uskoll' omistaa he hänen hyveensä! — Vaan mitkä hyveet? Ei hänen hyvettään, vaan nimeään on kaikkiin suuntiin julistettava; sen tulee nimet hyväin ihmisten häväistä, niellä kaikki. Nimi vain, vain se on heille kallis.
SALADIN. Tarkoitat: miks muuten kristityiksi nimeltäkin he teidät vaatis, sun ja Melekin, ennenkuin avioon te kelpaisitte?
SITTAH. Niin juuri! Niinkuin kristillisyys vain tois kristityille rakkauden sen, min luojaltaan on saaneet mies ja nainen!
SALADIN. Ain uskoo heikkouksiin kristityt, miks ei he toki tuohon myöskin uskois! — Ja silti erehdyt. — Ei kristityt, vaan ristiritarit on syypäät, — hekin vain ristiritareina. Heidän vuokseen jää kaikki silleen. Accasta, mi piti Rikhardin sisarelta myötäjäisnä veljemme saaman, ei he luopua halua millään. Munkkihölmöiksikin he muuntelee, jott' edut ritarein vain turvaan jäis. Ja aselepoa he tuskin sietää loppuun, he kun toivoo ties minkä äkkiyllätyksen toimeen voivansa saada. — Hauskaa! Eespäin vain, vain eespäin, herrat! — Min' oon tyytyväinen! — Kunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.
SITTAH. Miks niin? Mi muu vois sua hämmentää, sun mieltäs horjuttaa?
SALADIN. Mi horjuttanut ikäni on mun mieltäni. — Ma olin isämme luona Libanonilla. Hänt' yhä huolet musertaa…
SITTAH.
Ah niin!
SALADIN. Se hänet kietoo, läpi hän ei pääse, on kaiken puutos…
SITTAH.
Mikä kietoo? puuttuu?
SALADIN. Sit' eihän mainitakaan ansaitsis. Kun sit' on mulla, turhalta se näyttää, kun ei, se välttämättömäksi käy. — Al-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan hakenut häntä? — Lemmon rietas raha! — Paraiksi tulet, Hafi.