TOINEN KOHTAUS.
DERVISHI AL-HAFI. SALADIN. SITTAH.
AL-HAFI.
Egyptistä
on verot luultavasti saapuneet.
Kunp' oisi kyllin.
SALADIN.
Saitko tietoja?
AL-HAFI.
Minäkö? En. Täält' odotanhan niitä!
SALADIN. Sa tuhat denaaria Sittah'lle saat maksaa.
(Käyden mietteissään edestakaisin,)
AL-HAFI.
Maksaa, vaikka saada pitäis!
Oli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. —
Saa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas
hävinnyt shakkipelin Sittah'lle? —
Tuoss' onkin peli!
SITTAH. Onneni kai sentään suot mulle?
AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa).
Suonko? — Jos — te tiedättehän.
SITTAH (viittaa hänelle).
Hss, Hafi, hss!
AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä).
Se saakaahan ees ensin!
SITTAH.
Al-Hafi, hss!
AL-HAFI (SITTAH'lle).
Teill' oli valkoiset?
Sanoitte 'shakki!'?
SITTAH.
Hän ei toki kuule.
AL-HAFI.
On siirto hänen?
SITTAH. Sano toki, että rahani saada voin.
AL-HAFI (yhä tarkaten peliä). No niin, te kyllä ne saatte niinkuin aina ennenkin.
SITTAH.
Sa ilkutko?
AL-HAFI.
Ei peli lopuss' ole.
Saladin, hävinnythän ette vielä.
SALADIN (tuskin kuunnellen).
Jo, toki! Maksa! Maksa!
AL-HAFI.
Maksa! maksa!
Tuoss' onhan kuningattarenne.
SALADIN (kuten äsken). Ei, ei kuulu peliin enää.
SITTAH. Myönnä siis, mä että vain saan noudattaa ne rahat.
AL-HAFI (yhä peliä miettien). Tietysti, kuten aina. — Vaikka ette kuningatarta käyttää voikaan, ette 'shakmatti' vielä ole.
SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat). Olen kyllä, ja tahdon olla.
AL-HAFI. Niinkö? Tasapeli; vain voiton saanut palkitaan.
SALADIN (SITTAH'lle).
Mi —, miten?
SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle). Sä hänet tunnethan! Hän mielellään asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää, on hiukan kateinen.
SALADIN.
Ei sentään
kai sulle, minun sisarelleni? —
Sinäkö, Hafi, kateinen?
AL-HAFI.
Ken ties!
Ken ties! — Vain hänen aivonsa ma soisin
ja hänen hyvyytensä omikseni.
SITTAH. Mut ain' on oikein maksanut hän sentään; ja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! — Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon pian saada.
AL-HAFI. Ei, en enää ilveilyyn mä tähän suostu. Kerran kuitenkin se hänen kuulla täytyy.
SALADIN.
Kenen? Mitä?
SITTAH.
Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?
AL-HAFI. Mitenkä saatoin edes uskoa näin kauas mentävän?
SALADIN.
No, saanko kuulla?
SITTAH.
Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!
SALADIN. Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah noin lämpimästi ja noin hartaasti vieraalta, dervishiltä, mieluummin kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua, Al-Hafi: puhu, dervishi!
SITTAH. Äl' itsees näin vähäpätöist' ota, veljeni, enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan, sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin sult' usein saman summan voittanut. Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa ja Hafin kassa kosk' ei nykyään nää liian usein rahaa: siks en niitä pois ole velkonut. Mut älä huoli En aio niitä sulle, veljeni, en Hafille, en kassaan lahjoittaa.
AL-HAFI.
Niin, kunpa ois ne vain!
SITTAH. Ja muuta vielä. Se myös, min kerran mulle määräsit, on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun kuukauden aikana.
AL-HAFI.
Ei siinä kaikki.
SALADIN.
Ei vielä kaikki? — Miks et puhu jo?
AL-HAFI. Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä olemme vartoneet…
SITTAH (Saladinille).
Ei kuulla häntä!
AL-HAFI. … vain tyhjää hän on saanut…
SALADIN.
Kelpo tyttö! —
Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai —?
AL-HAFI. Hovinne kaiken ylläpitänyt, menonne kaikki yksin suorittanut.
SALADIN.
Ah, hän, hän sisareni on!
(Syleilee häntä.)
SITTAH. Ken muu kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi ois tehnyt minut, että voin sen kaiken —?
AL-HAFI. Ja yhtä köyhäksi kuin itse on, hän jälleen hänet saattaa.
SALADIN.
Minä köyhä?
Sun veljesikö köyhä! Onko mulla
enemmän ollut, onko vähemmän?
Yks puku, miekka, ratsu — Jumala!
Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan?
Ja silti torua sua voisin, Hafi!
SITTAH. Ah, älä toru, veli! Jospa voisin myös isän huolia noin huojentaa.
SALADIN. Ah! näinhän oikopäätä masennat taas ilomieleni! — Mult' itseltäni ei mitään puutu, puuttua ei voikaan. Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu myös meille kaikille. — Niin, niitä tehdä? Ehk' emme Egyptistä aikoihin saa mitään, — missä syy, sen Herra ties. Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. — Mikäli mua koskee, mielelläni mä tyydyn niukentamaan, säästämään, muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. — Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu ja puku, miekka täytyyhän mull' olla. Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään. Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän: mun sydämeeni. — Hafi, kovin suuri mull' oli usko kassas ylijäämään.
AL-HAFI. Vai ylijäämään? Itse sanokaas, mua ettekö ois kuristuttanut tai ristiinnaulittanut kuitenkin, jos ylijäämiä vain jäljiltäni oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.
SALADIN. Vaan mitä teemme siis? — Muilt' etkö keltään kuin sisareltani siis lainata sä ensin voinut?
SITTAH. Veli, oisinko ma luopunut siit' etuoikeudesta? Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni yhäti pidän. Aivan kuivilla mä vieläkään en ole.
SALADIN. Niin, et aivan! Se puuttuis vain! — Pian, Hafi, hankkiudu sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka, vain lupauksin lainaa! — Niiltä yksin äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse: se lahjain peruutukseltahan näyttäis. Luo saitureinten mene: mieluimmin ne antaa mulle. He näes hyvin tietää rahansa kasvavan mun käsissäni.
AL-HAFI.
En tunne ketään.
SITTAH. Nytpä muistan, Hafi, kuulleeni, että kotiin palannut sun ystäväsi on.
AL-HAFI (säpsähtäen).
Mun ystäväni?
Ken hän?
SITTAH.
Sun ylistämäs juutalainen.
AL-HAFI.
Ylistämäni juutalainen?
SITTAH. Joka on saanut — lauseen sinun käyttämäs hänestä vielä hyvin muistan — joka niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan on saanut hyvyyttä tään maailman, niin pienintä kuin suurinta.
AL-HAFI. Niin oonko sanonut — mitä tarkoitinkaan?
SITTAH. Rikkaus on pienintä — ja viisaus suurinta.
AL-HAFI. Kuink'? oonko — oonko juutalaisesta sanonut noin?
SITTAH. Sit' etkö Nathanista sä, ystävästäs, oisi sanonut?
AL-HAFI. Vai niin — vai Nathanista! — Eipä tullut hän lainkaan mieleeni. — Hän todellako on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain! Ei aivan huonosti siis liekään hänen. — Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset ja rikkaaksikin häntä sanoivat —!
SITTAH. Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen he sanoo häntä. Koko kaupunki kohisee sitä, mit' on aarteita ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.
AL-HAFI. Jos on siis Nathan Rikas palannut, niin varmaan Nathan Viisas myös.
SITTAH. Siis mitä, jos häntä, Hafi, ahdistelisit?
AL-HAFI.
Ja miksi häntä? — Lainatakseniko? —-
Te tunnettepa hänet! — Kellekään
ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.
SITTAH. Hänestä toisen kuvan ennen saanut oon sulta.
AL-HAFI. Tavaraa hän tarpeisiinne kyll' antaa. Mutta rahaa — sit' ei koskaan. Hän muutoin kyllä juutalaiseks on tosiaan harvinainen: älykäs niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin. Vaan muista juutalaisista hän eroo myös pahassa, ei hyväss' yksistään. — Ei häneen — häneen juur' ei luottaa saa. — Hän tosin antaa köyhille, ja antaa kai Saladinin tavoin — yhtä paljon ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti. Ja ilman eroitusta: juutalainen, kristitty, parsilainen, muslemi, ne tasa-arvoiset on hänestä.
SITTAH.
Ja moinen mies…
SALADIN. Vaan kuink' en milloinkaan mä siitä miehest' ole mitään kuullut?
SITTAH.
Hän eikö lainais Saladinille,
Saladinille, jok' ei itseään,
vaan muita varten tarvitsee —?
AL-HAFI. Kas se, se taas on juuri aito juutalaista. — Mua toki uskokaa! — Niin kateinen, niin karsas anneistanne on hän teille! 'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen hän keräis muilta pois. Ja siksi vain ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa. Ja koska laki lempeyttä vain, ei auliutta, häitä vaatii, hänet se lempeys niin epäauliiks saa, sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat jo oomme keskenämme kinailleet; mut älkää ajatelko, etten silti mä hälle tekis täyttä oikeutta. Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä, ei todellakaan. Muita ovia koputtelemaan kohta lähdenkin … Nyt erään maurilaisen muistan, joka on saita, rikas. — Sinne lähden, sinne.
SITTAH.
Mi kiire, Hafi?
SALADIN.
Anna hänen mennä!