KOLMAS KOHTAUS.
SITTAH. SALADIN.
SITTAH. Hän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. — Mit' on se? — Todellako pettynyt hän miehest' on — vai mielisikö meitä hän pettää?
SALADIN.
Minultako kysyt tuota?
Kun tietäisin ees, kenest' oli puhe.
Ens kertaa tuosta Nathanistanne
ma kuulinhan.
SITTAH. Se onko mahdollista, ett' aivan outo sulle mies on, josta käy huhu, ett' on haudat Salomonin ja Davidin hän tutkinut ja saa sinetit niiden auki taikasanoin? Ja niistä aika-ajoin esiin hän ne loputtomat aarteensa tuo, joihin sen vähemmät ei lähteet riitäkään.
SALADIN. Jos haudoista se mies saa aarteensa, niin haudoist' ainakaan ei Salomonin tai Davidin — ei, jonkun narrin vain!
SITTAH. Tai jonkun rosvon! — Paljon tuottavampi kyll' onkin hänen rikkautensa lähde kuin hauta moinen, täynnä mammonaa.
SALADIN.
Hän käyhän kauppaa, kuulin.
SITTAH. Kaikki tiet kaikk' erämaat hän kulkee juhtineen, satamiin kaikkiin saapuu laivojansa Al-Hafi minulle siit' itse kyllä on ennen kertonut, ja lisännyt ihastuneena, kuinka ylevästi tää ystävänsä käyttää, mitä kokoon viisaasti, alttiisti hän ahertaa; ja kuink' on vapaa hengen katse hällä ja sydän avoin joka hyveelle ja kaikkeen kauneuteen suopuvainen.
SALADIN. Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi, niin epäröiden puhui hänestä.
SITTAH. Kai hämillään — ei kylmästi kai sentään. Kuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä tahtoisi syyttömästi moittiakaan. — Vai todella niin oisko, ettei edes kansansa paras täysin erota voi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis Al-Hafin siltä puolen todellakin häpeillä? — Vaan sen olkoon, miten on! — On meille kylliks, että juutalainen on rikas, olkoon sitten enemmän tai vähemmän juutalaista hänessä!
SALADIN. Hält' ethän, sisar, ottaa aikone omaansa väkivalloin?
SITTAH. Niin, min katsot sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön? Ei, ei! Jo eikö oma heikkoutensa heikolle ole kyllin väkivaltaa? — Nyt haaremiini käy vain kanssani, saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin ma vasta eilen. Ehkä valmistuu sill' aikaa juoni, jota kudon juuri varalle tämän juutalaisen. — Tule!