ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Luostarin käytäväristeyksessä:
MUNKKI sekä vähän sen jälkeen RISTIRITARI.
MUNKKI. Niin, oikeassa onkin patriarkka! — Viel' eipä onnistunut montakaan mult' oikein ole töistä, joit' on mulle hän määrännyt. — Miks antaakin hän aina vain sellaisia mulle? — Viekas en ma tahdo olla, houkutella en; en pistää kaikkeen nenääni, en käsin mukana kaikess' olla halua. Sen vuoksko maailmasta erilleni mä läksin, jotta toisten tähden siihen taas oikein sekaantuisin?
RISTIRITARI (tullen nopeasti häntä kohti).
Kunnon veli!
Sain' oottehan. Jo kauvan etsinyt
oon teitä.
MUNKKI.
Mua, herra?
RISTIRITARI. Ettekö mua tunne enää?
MUNKKI. Tunnen, tunnen toki! Vain luulin, etten eläissäni enää sais nähdä herraa, kuten rukoilin taivasta laupeaa. — Sen Luoja tietää, kuin karvas tehtävä se mulle oli, mit' esittää mun tuli herralle! Hän tietää, toivoinko mua avokorvin mä teidän kuulevan, hän tietää, kuinka iloitsin, sisäisesti iloitsin, niin oikopäätä, ilman arvelua kun luotanne sen kaiken torjuitte, mi ritarille sovi ei. — Nyt sentään tulitte — jälkeenpäin se vaikuttihan!
RISTIRITARI. Jo tiedätte miks tulin? Itsekään ma tuskin tiedän sitä.
MUNKKI. Ootte nyt sit' aprikoinut, päätellyt, ett' aivan ei patriarkka vääräss' olekaan; ett' esityksestään vain kunniaa ja kultaa voittaa; että vihollinen on vihollinen, vaikk' ois enkelimme hän seitsemästi ollut. Sen, sen ootte sydämen pohjissa nyt pohtinut, ja tarjoutumaan tulette. — Ah, taivas!
RISTIRITARI. Mies hurskas, rauhoittukaa, ystävä, senvuoks en saavu, siitä patriarkkaa en puhutella tahdo. Yhä vielä siit' asiasta mitä ennenkin ma aattelen. Enk' arvoa, min mulle niin suora, hurskas kunnon mies soi kerran, mä eläissäni mistään hinnasta kadottavani mielis. — Tulen vain eräästä asiasta kysymään mielt' esimiehenne.
MUNKKI.
Te — hänen mieltään?
Ritari — papin mieltä? (Katsoo arasti ympärilleen.)
RISTIRITARI.
Niinpä niin.
Asia onkin melko papillinen.
MUNKKI. Vaan pappi mieltä ritarin ei koskaan kysyne, kuinka ritarillinen asia oiskin.
RISTIRITARI. Etuoikeushan häll' onkin hairahtua: mitä hältä ei meikäläinen juuri kadehdi. Josp' eestä itseni mun toimittava vain oiskin, josp' ois itselleni vain mun tili tehtävä — en paljon piittais ma patriarkastanne. — Mut on jotain, mit' ennemmin ma muiden tahdon mukaan teen huonosti kuin omin päini hyvin. — Lisäksi nään jo kyllä: puoluetta on uskontokin; ja jos kuinkakin on joku siitä vapaa mielestään, niin tietämättään oman uskontonsa hän puolta pitää vain. Ja koska niin nyt kerran on, se mahtaa oikein olla.
MUNKKI. Oon siitä vaiti mieluummin. En nähkääs teit' oikein, herra, käsitä.
RISTIRITARI. Ja sentään —! (Itsekseen.) — Niin, mitä asiaa mull' oikein lie? Pyytääkö neuvoa vai mahtisanaa? Selvääkö neuvoa vai saivarrusta? — (Ääneen.) Mä kiitän vihjauksesta teitä, veli. Mitäpä patriarkast'! Olkaa te mun patriarkkani! Mä kristittyä enemmän patriarkast' etsinhän kuin patriarkkaa kristitystä. — Niin on asia.
MUNKKI.
Jo riittää, herra, riittää!
Mit' enempää —? Mua ette tunne oikein.
Ken paljon tietää, häll' on huolta paljon;
ja mullahan vain yksi huoli on! —
Oh, hyvä! Nähkääs, kaikeks onneksi
hän itse saapuu jo. Vain jääkäähän!
Jo teidät huomas hän.