ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Näyttämö: Nathanin talon eteinen.
NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.
DAJA. Hän on se! Nathan! Kiitos Jumalan, palaattepahan vihdoinkin!
NATHAN. Niin, Daja, Jumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'? Ma aioinko siis ennen palata? Tai voinko palata? On Babyloniin täält' yli parisataa penikulmaa, jos pakko oikeaan ja vasempaan on tieltään poiketa, kuin oli mun. Ja velkain periminen työlääksikin voi käydä, aikaa vie — ei suoriudu siit' aivan kättä kääntäen.
DAJA. Voi Nathan, kuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan sill'aikaa tulla täällä! Talonne…
NATHAN. Niin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon, ett' olen saanut kuulla kaikki jo!
DAJA.
Ja oli palaa perustusta myöten.
NATHAN. Me silloin, Daja, uuden, mukavamman oisimme rakentaneet.
DAJA.
Niinpä kyllä! —
Vaan palossa hiuskarvan varass' oli
myös Rechan henki.
NATHAN.
Mitä? Rechan henki?
Mun rakkaani? — En ole kuullutkaan. —
No, talokin ois saanut mennä silloin. —
Hiuskarvan varass'! — Oh, hän onkin varmaan,
hän onkin palanut! — Se tunnusta!
Kaikk' ilmaise! — Mua älä kiduta,
vaan surmaa! — Hän on kuollut siis.
DAJA. Jos ois hän kuollut, kuulisitteko sen multa?
NATHAN. Miks säikytit siis mua? — Rechani, oi Recha!
DAJA.
Teidän, — teidän Rechanne?
NATHAN. Mun oisko joskus luovuttava häntä omaksi lapsekseni sanomasta!
DAJA. Teill' onko yhtä hyvä oikeus myös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?
NATHAN. Mihinkään parempaan ei oikeutta! Minulle onni, luonto kaiken muun on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden oon itse ansainnut.
DAJA. Kuin kalliisti, oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne! Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu, hyvyyttä onkaan!
NATHAN.
Tuolla mielin? Millä?
DAJA.
Mun omatuntoni…
NATHAN. Suo, Daja, ensin mun kertoa…
DAJA. Mun omatuntoni, ma sanon…
NATHAN. … minkä kauniin kankaan olen ma sulle Babylonist' ostanut. Niin upean ja silti aistikkaan! Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.
DAJA. Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa: ei omatuntoni jää kuuroks enää.
NATHAN. Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet ja sormus, jotka sulle valikoin ma Damaskosta.
DAJA.
Sellainen te ootte!
Vain lahjain anto mieless', aina vain!
NATHAN. Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan, ja vaiti jää!
DAJA.
Niin, vaiti! Oottehan
suoruuden, jalouden perikuva.
Mut Nathan…
NATHAN. Mut oon juutalainen vain, sa tarkoitathan?
DAJA. Mitä tarkoitan, paremmin tiedätte.
NATHAN.
Siis vaikene!
DAJA. Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan on väärää tässä ja mit' en voi estää, en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!
NATHAN.
Ma vastaan! — Vaan hän missä viipyy, missä?
Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö
hän mun ees tulleen?
DAJA. Sitä teiltä kysyn! Häll' yhä kauhu hiipii hermoissaan. Häll' yhä kaikkeen muiston mielikuva luo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo ja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin maan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.
NATHAN.
Voi lasta! Voi meit' ihmispoloja!
DAJA. Tän' aamuna hän silmät kiinni kauan kuin kuollut makas. Sitten äkisti hän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla jo saapuu isän kameelit! — Ja kuule! Myös isän ääni hellä!' Kohta sammui taas hänen katseensa ja patjalle pää raukesi, kun käden tuki vaipui. — Mä syöksen portille! Ja todella: te tulettekin, tulettekin siinä! Mi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli vain teidän luonanne — ja hänen. —
NATHAN.
Hänen?
Kenenkä hänen?
DAJA. Miehen, joka hänet pelasti liekeistä.
NATHAN.
Ken on hän? Missä?
Ken pelasti mun armaan Rechani?
DAJA. Hän nuor' on ristiritari, jok' äsken juur' oli tuotu tänne vankina ja jolle Saladin soi armon.
NATHAN.
Mitä?
Vai ristiritari, jonk' armahti
Saladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa
ois pelastanut? Taivas!
DAJA. Surman oma ois Recha ilman häntä, joka jälleen henkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,
NATHAN. Miss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? — Vie minut jalkains' eteen! Annoitte kai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki, jotk' oli hallussanne? Lupasittte kai paljon, paljon lisää?
DAJA.
Kuinka voimme?
NATHAN.
Oh, ette?
DAJA. Emme tiedä, niistä tuli ja minne meni hän. — Vaikk' ensinkään hän taloa ei tuntenut, päin syöksi, vain kuuloon luottain, vaippa suojanaan, savuhun, tuleen, ääntä kohti, joka meit' apuun huusi. Miesnä menneenä jo häntä pidimme, kun äkist' esiin hän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu ei häntä liikuta ja kylmänä hän saaliins' alas laskee, — väkijoukkoon pois katoaa!
NATHAN.
Ei ainiaaksi, toivon.
DAJA. Taas näimme sitten lähipäivinä tuoll' astelevan hänen alla palmuin, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa. Hänt' ihastuen menin kiittämään ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran viel' armaan tyttölapsen luokse saapuis, jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen saa hälle tuoda kyynelkiitostaan.
NATHAN.
Kuin kävi?
DAJA. Turhaa! Kuuro hän on meille, mua varsinkin vain katkerasti pilkkas…
NATHAN.
Te siitä säikähtäin…
DAJA. Ei ensinkään! Ma joka päivä uudest' yritin ja joka päivä uutta pilkkaa kestin. Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan viel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan hän kartellut jo noit' on palmuja, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa; ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. — Mit' aprikoitte?
NATHAN. Sitä aprikoin, mi vaikutus voi sieluun sellaiseen kuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan niin suuren arvon! Siten kiintyä ja kohta siten hyljityksi tulla! — Saa kyllin pää ja sydän kiistää siinä, vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan. Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu lopulta haaveiluksi raueta, ja silloin pää ja sydän keskenään osia vaihtavat — mi pahaks koituu! — Näin Rechan laita on, jos hänet tunnen: hän haaveilee.
DAJA. Vaan kuinka hurskaasti, kuink' armaasti!
NATHAN.
Se haaveilua silti!
DAJA. Varsinkin eräs — haave, niin jos tahtoo — kaunistaa häntä. Hänestä ei ole maan lapsi, maallinen, tuo ritari; vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo hän pienen sydämensä suojaajaksi, se pilvivaippansa ol' yltään luonut ja tuless' ympärillään liidellyt, mut äkisti se ristiritarina esille astui. — Miksi hymyillä? Tai hymyilkää, — ja houre kallis hälle tuo jättäkää, jot' ei mun uskoni, ei teidän eikä muslemien kiellä.
NATHAN. On mullekin se kallis! Hyvä Daja, käy, katso, voinko puhutella häntä. — Ja sitten korskan suojaenkelin mä etsin sen. Jos vielä suvaitsee tääll' luonamme hän viipyä, jos vielä ritariks ilmenee niin töykeäksi, mä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.
DAJA.
On aie rohkea.
NATHAN. Jos sitten käy, sijalle kalliin houreen kallis totuus, — mua usko, Daja, rakkaamp' enkeliä on aina ihmiselle ihminen — et minuun suuttune, jos toipuu hän ja lakkaa haaveksimast' enkeleitä —?
DAJA.
Niin hyvä ootte ja niin paha sentään!
Mä menen! — Kas, hän tuolla itse saapuu!