TOINEN KOHTAUS.
RECHA ja EDELLISET.
RECHA. Isäni, kokonaan siis palaattehan Mä teidän luulin edelt' äänenne vain lähettäneen. Missä viivyitte? Mitk' erämaat ja vuoret, virrat vielä meit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki, miks ette riennä Rechaa syleilemään? Vaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! — Ei, oli, oli jäädä! Tyyntykää! Oi, kauheaa on kuolla liekkeihin!
NATHAN.
Mun armas lapseni!
RECHA. Yl' Eufratin ja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, — ja kuinka monen muunkin veden yli? — Kuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas, vapisin tähtenne! Mut armolta ja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo, senjälkeen kuin mua tuli uhkasi. — Vaan pelastunut oottehan ja minä, myös minä! Kuinka iloll' ylistämme nyt Herraa! Tueks teidän purtenne petollisilla virtain vesillä Hän näkymättömän soi enkelinsä. Hän, Hän se viittasi mun enkelini mua valkosiivin, näkyväisenä tulesta pelastamaan —
NATHAN (syrjään).
Valkosiivin!
Niin, valkovaippaansa pit' edessään
tuo ritari.
RECHA. — mua valkosiiven leyhkein tulelta näkyväisnä turvaamaan. — Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet, näin enkelin, näin oman enkelini.
NATHAN. Sen ansaitsisit, etkä enkeliä sä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.
RECHA (hymyillen).
Ket' imartelette nyt, isä, ketä?
Mun enkeliäni vai itseänne?
NATHAN. Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois vain mies, vain luonnon luoma ihminen: ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.
RECHA. Ei sellainen hän ollut enkeli, ei, todellinen, aivan todellinen! Omista puheistanne uskon sain mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee Jumala rakkautemme hyvitteeksi. Mä Häntä rakastanhan.
NATHAN. Ja Hän sua, ja joka hetki ihmeit' tekee sulle ja sinun laisilles, — niin, ikuisesti on tehnyt.
RECHA.
Tuota mielelläni kuulen.
NATHAN. Kai sinust' arki-luonnollista liian ois ajatella: pelastajas oli vain, ristiritari; mut eikö silti se ihme ois? — On korkein ihme, että niin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet voi tulla — täytyy tulla. Ja jos ei yleistä ihmettä sit' oisi lainkaan, täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi, jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa ja uutukaista.
DAJA (Nathanille). Hällä ilmankin on aivot kiihtyneet, te aiotteko noill' ylevyyksillänne kerrassaan ne särkeä?
NATHAN. Ei huolta! — Eikö ihmeeks se riitä Rechalle, ett' ihminen pelasti hänet, mies, jonk' itsensä pelasti ihme vain, niin, suuri ihme! Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut Saladin yhtään ristiritaria? Tai hältä ykskään ristiritari ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle ees tarjois vapaudestaan kalliimpaa kuin nahkavyötään taikka tikaria?
RECHA. Kas siinä näätte, isä! — Juuri siks ei hän ollut ritari, vain näytti siltä. — Jerusalemissa jos kuolo vain jokaista ristiritaria vartoo, jos siellä ykskään heistä vapaana ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?
NATHAN.
Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.
Sä tiesithän, ett' oli vankina
hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.
DAJA. No niin. — Niin tosin sanotaan, — vaan myös, ett' oli Saladin siks armahtanut ritarin, kun niin näköinen hän oli sulttaanin veljen erään, rakkaimman. Vaan kun jo parikymmentä on vuotta tää veli ollut vainaa — nimeään en muista, enkä minne kuoli hän —: niin tuntuu — tuntuu uskomattomalta, ett' asiassa jotain perää ois.
NATHAN. Oh, Daja, miks niin uskomattomalta? Et halunne kai — kuten tosin näyttää — viel' uskomattomampaa uskoa? Ken sisaruksiansa kaikkia niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö ois nuorempana jotain veljeään ylitse kaiken voinut rakastaa? — Kaht' eikö miestä samannäköist' oisi? — Tai olematon onko vanha tunne? — Ja milloin vaikuttamasta kuin ennen se lakkaa? — Uskomatont' onko tässä? — Se ihmett' ei lie sulle viisas Daja; vaan sinun ihmees uskon tarvitsevat … tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.
DAJA.
Mua pilkkaatte.
NATHAN. Kun sinä mua pilkkaat. Vaan silti, Recha, pelastuksesi on ihme, mahdollinen Hälle vain, jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden ja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa kuin leikillään — tai ehkä pilkoillaan — säikeillä heikoimmilla.
RECHA. Rakas isä, jos erhetyn, en toki mielikseni mä erhety.
NATHAN. Et: oppiahan otat! — Näes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen, se taikka tämä nenän korkeus; ja teräväin tai tylsäin kulmaluiden ylitse käyvä kulmakarvain kaari sen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy, pykälä, kulma — tunnus turha vain eurooppalaisen villin kasvoilla: jo tulelta sa säilyt Aasiassa! Siin' eikö ihme, ihmeenetsijät? Miks enkeleitä siihen vaivata?
DAJA. Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa, jos enkeliksi uskoo ennemmin kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan? Niin eikö pelastuksen alkusyy, käsittämätön, lähemmältä tunnu?
NATHAN. Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku niin mielellänsä nousis ahjosta hopeapihdeissä, jott' itsekin hopeamaljalta se näyttäis. — Pah! — Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa? Mä kysyn vastaan: mitä hyödyttää? Näes tuntos' Herran läheisyydest' on mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. — Vaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. — Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan — hän olkoon enkeli tai ihminen — te, sinä varsinkin, niin ylevästi kuin suinkin mielisitte palkita? Vai mitä? — Mutta enkeliä kuinka te kyllin voisittekaan palkita? Rukoilla, kiittää häntä huokaillen ja hänen ihailuunsa sulaa voitte, ja hänen päivänänsä paastota ja jakaa almuja. — Mut tyhjää kaikki! — Ma luulen, itse lähimäisinenne siin' enemmän te voitatte kuin hän. Ei paastoistanne liho, almuistanne ei hyödy hän, ei häntä jalommaksi tee ihastuksenne, ei mahtavammaks rukouksenne. Mutta ihmisen!
DAJA. Niin, josp' ois ihminen, hän enemmän sois meille tilaisuutta palveluksiin. Ja kuinka sitä kaipasimmekaan! Mut eihän tahtonut, ei tarvinnut hän yhtään mitään, omaan itseensä hän tyytyi, kuten enkeli vain tyytyy, kuin enkeli vain voi…
RECHA.
Kun vihdoin katos…
NATHAN. Katosi? Kuinka katos? Palmuin alla hänt' eikö enää näy? Vai ootteko jo häntä etempääkin etsineet?
DAJA.
No emme kyllä.
NATHAN.
Ette? Ette, Daja?
Kas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat!
Josp' on se enkeli nyt — sairaana! —
RECHA.
Sairaana!
DAJA.
Sairaana! Ei, älkää toki!
RECHA. Mua kylmä karmii! Daja, koetas, kuin jää on otsani, niin lämmin muulloin!
NATHAN. On tottumaton ilmanalaamme tuo nuori frankki, tottumaton nälkään, säätynsä kovaan työhön, valvontaan.
RECHA.
Sairaana!
DAJA.
Nathan niin vain arvelee.
NATHAN. Hän yksin on, ei ystävää, ei rahaa, joll' ystävän vois palkata!
RECHA.
Ah isä!
NATHAN. Hän toivotonna, vailla lohdutusta, ja tuskain, kuolon saalihina makaa!
RECHA.
Ah missä?
NATHAN. Mies, jok' alttiiks itsensä soi liekeille vuoks aivan ventovieraan — vuoks ihmisen —
DAJA.
Ah, Rechaa säälikää!
NATHAN. Ei tuntea, ei edes nähdä häntä, pelastamaansa, vaivat kiitoksen häneltä säästäin…
DAJA.
Säälikää jo Rechaa!
NATHAN. Ei pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen sen sais hän pelastaakseen — mutta onhan hän ihminen…
DAJA.
Jo riittää! Katsokaas!
NATHAN. Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto tään teon!
DAJA.
Riittää! Surmaattehan Rechan!
NATHAN.
Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut
sä hänet surmaan syöstä. — Recha, Recha!
En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.
Hän, pelastajas, elää — toivu siis!
Ei liene sairaskaan — ei edes sairas!
DAJA.
Ei kuollut, sairas? Eikö?
NATHAN. Varmaan ei! Jumala täällä tehdyn hyvän täällä myös palkitsee. — Nyt lähde! — Käsitätkö, kuin paljon hyvää työtä helpompaa on harras haaveilu? Kuin mielellään veltoinkin haaveilua harrastaa, jott' ei — vaikk' itselleenkin usein syy on hämärä — jäis aikaa hyviin töihin?
RECHA.
Ah, isä, älkää enää koskaan yksin
Rechaanne jättäkö! — Vaan ritarihan
voi matkallakin olla?
NATHAN. Voipa kyllä! Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona ma uteliaan muhamettilaisen nään seisovan, — ken lie?
DAJA.
Kas, dervishinne!
NATHAN.
Ken?
DAJA.
Shakkitoverinne, dervishi!
NATHAN.
Al-Hafi? Tuo Al-Hafi?
DAJA. Sulttaanin rahastonhoitaja.
NATHAN.
Hän! Näätkö unta?
Et, — todella! Hän on se! Tänne käy.
Te pian sisään! Mitä saanen kuulla!