KOLMAS KOHTAUS.
NATHAN ja DERVISHI.
DERVISHI.
Niin, ällistelkää suurin silmin vain!
NATHAN. Sinäkö? Näänkö oikein? Dervishi noin loistava!
DERVISHI. Miks' en? Vai eikö mitään, ei mitään dervishistä tehdä vois?
NATHAN. No totta vois! Mut aina luullut oon, ett' aito dervishi ei salli tehdä itsestään mitään.
DERVISHI.
Kautta profeetan!
En aito dervishi lie varmaankaan.
Vaan milloin täytyy —
NATHAN.
Täytyy? Dervishinkö?
Ei täydy kenenkään — miks dervishin?
Ja mitä täytyis?
DERVISHI. Mitä anotaan ja mikä oikeaa on dervishistä.
NATHAN.
Nyt toden lausuit, kautta Jumalani!
Sua syleilen, — mies, veljeni liet vielä?
DERVISHI.
Miks ette kysy, mikä oon mä nyt?
NATHAN.
Olitpa mikä olit!
DERVISHI. Jospa olen ma virkamies, jonk' ystävyys voi teille tukala olla?
NATHAN.
Josp' on sydämes
dervishin vielä, siihen luotan mä.
Vain pukunas on virkamies.
DERVISHI. Sen myös on tarvis kunniata. — Mikä oisin mä teidän hovissanne, arvioikaas?
NATHAN.
Dervishi vain. Tai ehkä myöskin — kokki.
DERVISHI.
No niin! Jott' unhoon ammattini jäisi.
Vai kokki? Tai myös juomanlaskija? —
Saladin sentään paremmin mun tuntee:
rahastonhoitajakseen teki. —
NATHAN.
Niinkö?
DERVISHI. Pienemmän, nähkääs, — yhä suurempaa isänsä valvoo, — perherahastoa.
NATHAN.
Suur' on se perhe.
DERVISHI. Suurempi kuin luullaan: jokainen kerjurihan siihen kuuluu.
NATHAN.
Saladin kerjureita vihaahan —
DERVISHI. Niin että maasta perinjuurin aikoo ne hävittää, — vaikk' itse kerjuusauvaan sen vuoks sais tarttua.
NATHAN.
Niin, juuri niin!
DERVISHI. Sen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan! Tyhjääkin tyhjempi näes rahastonsa on aina illan tullen. Nousuvesi, kyll' aamuin korkea, jo keskipäivin on aikaa laannut —
NATHAN. Kanavat kun nielee sen osiks, eikä niitä sulkea, ei täyttää mikään voi.
DERVISHI.
Tuo sana sattui!
NATHAN.
Sen seikan tunnen.
DERVISHI. Paha kyllä, jos on ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken. Vaan haaskoina jos kotkia he ruokkii, se vihoviimeist' on.
NATHAN. Ei, dervishi, ei sentään!
DERVISHI.
Teidän helppoa on haastaa.
Mit' annatte, jos saatte paikkani?
NATHAN.
Se mitä tuottaa sulle?
DERVISHI. Minulle? Vain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte. Kun luode kassass' on — ja usein on se — te siihen vuoksen luotte omillanne ja korot mielin määrin otatte.
NATHAN.
Ja koron koron korot?
DERVISHI.
Niinpä niin!
NATHAN.
Pääomani vain korkoja ois vihdoin —
DERVISHI.
Se eikö houkuta? Siis erokirja
koht' ystävyydellemme kirjoittakaa!
Ma teihin luotin suuresti.
NATHAN.
Vai niin?
Mitenkä? Kuinka niin?
DERVISHI. Ett' auttaisitte mua kunnialla virkaa hoitamaan; ett' aina kassanne ois avoin mulle. — Epäättekö?
NATHAN. No, ymmärrystä hiukan! Eroitus huomaa! — Sulle — miksi ei? Al-Hafi dervishi ain' asioineen mun luo on tervetullut. Vaan Al-Hafi sulttaanin defterdar, ma jolle — joka —
DERVISHI. Sit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys ja hyvyys aina tasapainoss' ovat! Vaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia te jaatte, vaan hän kohta yks on jälleen. — Kas, Saladin näin loistoon puki minut. Tään puvun, ennenkuin se haalistuu tai repaleiksi muuttuu dervishin, sen nostan naulaan Jerusalemissa ja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran pian mestareineni käyn paljain jaloin.
NATHAN.
Sa laises oot!
DERVISHI.
Ja pelaan shakkia.
NATHAN.
Se onnes!
DERVISHI. Arvatkaas, mi lahjoi minut? Mun kerjuuniko jotta loppuis jo? Jott' itse kerjureille komeilla ja tuokiossa ylvään kerjurin rikkaaksi poloiseksi muuttaa voisin!
NATHAN.
Ei sentään tuo.
DERVISHI.
Vaan juttu rumempi!
Imartelua maistoin ensi kerran
ma Saladinin hyvän luulon vuoksi. —
NATHAN.
Jok' on?
DERVISHI. 'Vain kerjuri voi kerjurin miel' alat tietää; kerjurille almun vain kerjuri voi taitavasti antaa. — Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, — hän sanoo. — Tylyst' antoi hän, jos antoi; anojan ensin tuiki tutki hän, ei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää vain puutteen sai, vaan vaati selville myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin syyn tämän mukaan rovon punnitsi. Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni ei Hafiss' ilmene niin tylynä! Ei ole hän kuin tukkeutunut putki, mi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen niin sameana esiin pärskyttää. Mun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' — Niin linnustajan pilli houkutteli, ja hölmö ansaan takertui. — Ma narri, ma narrin narri!
NATHAN. Tyynnä, dervishini, vain tyynnä!
DERVISHI. Mitä! Eikö ole narri, satojatuhansia ihmisiä ken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa, vaan yksille on muka ihmisrakas? Ken matkii taivaan Herran lempeyttä, mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa eroa tekemättä yli pahain ja yli hyväin, erämaan ja pellon, — vaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole: hän eikö narri, narri ole? Eikö?
NATHAN.
Jo riittää! Lakkaa!
DERVISHI. Suokaa näyttää mun, mik' itsekin oon narri! — Eikö narri hän ole, joka tuosta narriudesta viel' etsii hyvän puolen, jotta vois tuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa myös itse tähän narriuteen? Vai mitä se ois?
NATHAN. Al-Hafi, joutuin pakene taas erämaahasi! Mä pelkään, että ihmisten keskellä voit unhoittaa pian ihmisyytes.
DERVISHI. Sitä itsekin mä pelkään. Hyvästi!
NATHAN.
Noin äkin pois? —
Al-Hafi, karkaako sult' erämaas?
Hoi, varrohan! — Al-Hafi, kuule mua! —
Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme.
Hän miehen tuntenee.