KOLMAS KOHTAUS.
RECHA ja DAJA.
RECHA.
Mit' on se, Daja? Miks niin äkisti?
Mi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai
hän päähänsä?
DAJA. Ei huolta ei. En luule pahaksi merkiks sitä.
RECHA.
Minkä merkiks?
DAJA.
Sisällä jotain käynnissä on, kuohuu
mut älköön yli menkö. Huoleti!
Nyt vuoro teidän on.
RECHA. Mun? Yhtä vähän sua ymmärrän kuin häntä,
DAJA. Pian voitte te hälle kostaa kaiken tuskan sen, mit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää siin' olko liian julma, liian tuima!
RECHA.
Kai itse tiennet, mistä puhut nyt.
DAJA.
Noin tyyntynyt jo oisitteko itse?
RECHA.
Niin olen, olen kyllä…
DAJA. Myöntäkää ees, että tuskastaan te iloitsette, ja hinnalla vain hänen tuskansa nyt rauhaa nautitte.
RECHA. En tieten tahtoen! Mä myöntää voisin sulle korkeintaan, ett' itseäni — mua oudoksuttaa, kuink' äkisti voi rauha sellainen sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla. Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt ne mieleni…
DAJA.
Jo kyllästytti?
RECHA. Sitä en sentään sano; ei — en mitenkään —
DAJA.
Vain tuiman nälän tyydytti.
RECHA. No niin, jos niin päin tahdot.
DAJA.
Mitäs minä.
RECHA. Mulle hän ikikallis on, jää iäti eloa kalliimmaksi, vaikkei enää sykettä suonteni voi kiihdyttää vain paljas nimensä, ei nopeammin hänt' aatellen mun sydämeni lyö. — Vaan mitä lavertelen! Tule, tule, taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo päin palmuja.
DAJA. Sun tuima nälkäs siis ei vielä aivan tyydytetty lie.
RECHA. Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä hänt' yksin palmuin alla.
DAJA. Kylmyys tuo kai alkaa uuden kuumeen vois.
RECHA.
Mi kylmyys?
En ole kylmä. Kyllin mielelläni
nään senkin, minkä rauhallisna nään.