TOINEN KOHTAUS.
RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)
Sisään vain!
RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin
jalkoihin).
Ah — pelastajani!
RISTIRITARI. Näin myöhään tulin tuot' estääkseni vain: ja sentään —
RECHA. Ehdoin ma lankeen eteen miehen ylpeän — Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä. Mies kiitosta ei kaipaa, enempää kuin kaipaa sitä vesisankko, joka niin tehokkaasti sammutusta auttoi; jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä käsiinsä sattumalta lankesin; käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi kipinä siellä viittaan hänelle; taas kunnes meidät tulest' ulos jokin, en tiedä mikä, heitti. — Mitä siin' on siis kiittämistä? — Euroopassa viini tekoja toisenmoisiakin teettää. — Kun kerran työnä ristiritarein on hyvin koulittujen koirain lailla tulesta pelastaa ja vedestä.
RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja levotonna). Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet on huolen sekä harmin hetkinä mun oikkuni, miks hälle siirrät heti jokaisen hulluuden mun kieleltäni? Niin liian kipeästi kostat, Daja! Vaan tästä alkain ehkä paremmin mua suosittelet hälle.
DAJA. Enpä luule, en luule ritari, ett' okaat pienet, joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois vahingoksenne kovin koituneet.
RECHA. Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne eloa kalliimpana säästelitte.
RISTIRITARI. Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni jaettu silmän sekä korvan kesken! — Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole se, jonka liekeistä mä pelastin. — Ken hänet tuntien ei tulest' ois hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? — Vaan — säikähdyshän tosin — oudoks saa.
(Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)
RECHA.
Vaan minä tapaan teidät samana. —
(Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen
ritarin ihmettelevän tutkimisen.)
Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte niin kauan piillyt? Taikka kysynkö: miss' yhä piilette?
RISTIRITARI. Miss' ehkei pitäis mun olla —.
RECHA.
Ja miss' ootte ollut? Myöskään
siell' eikö olla pitänyt ois teidän?
Se pahoin on.
RISTIRITARI.
Mik' on — mik' on se vuori?
Ma olin — Sinailla.
RECHA.
Sielläkö?
Ah ihanaa! Nyt toki varmasti
saan tietää, onko totta…
RISTIRITARI.
Mikä? Mikä?
Siell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi
Jumalan eessä Mooses?
RECHA. Se ei sentään. Sen kyllin tiedän: missä seisoikin, Jumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä halusin tietää vain, niin onko, että ett' ensinkään ei yhtä vaikeaa sit' ole vuorta ylös kiivetä kuin alas päästä? — Nähkääs, muuall' on päinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. — No, ritari —? Pois miksi käännytte mua näkemästä?
RISTIRITARI.
Tahdon kuulla teitä.
RECHA. Kun ette huomaavan mun sallis, että lapsellisuudelleni hymyilette, kun mitään tämän tärkeämpää en vuoresta tuosta vuorten pyhimmästä teilt' osaa tiedustella? Eikö niin?
RISTIRITARI. Siis silmiinne taas katsoa mun täytyy. — Miks alas taas ne luotte? Hymynne miks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin, niin ongelmallisista, lukea, mä selvään mitä huuliltanne kuulin, ja nyt — vait ootte te? Ah, Recha, Recha! Ol' oikea se sana: 'Oppikaa hänt' ensin tuntemaan!'
RECHA.
Ken — ken sen sanoi? —
Ja kenestä —?
RISTIRITARI. Sen sanoi isänne — ja teistä: 'ensin häntä tuntemaan te oppikaa!'
DAJA. Myös enkö minä sitä sanonut — enkö minäkin?
RISTIRITARI. Vaan missä hän onkaan, isänne? Viel' onko hän sulttaanin luona?
RECHA.
Varmaan.
RISTIRITARI. Vielä, vielä? — Oh, muistiani! Ei, ei siellä lie hän enää. — Aivan varmaan odottaa hän tuolla luona luostarin jo mua. Niin sovimme me, luulen. Anteeksi! Käyn, noudan hänet…
DAJA.
Jääkää, ritari!
Se mun on tehtäväni. Oitis teen sen.
RISTIRITARI. Ei niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo, ei teitä. Voishan sitäpaitsi hän helposti luona sulttaanin — ken ties — — te ette sulttaania tunne! — voishan hän pulass' olla. — Mua uskokaa, pois-jäännistäin on vaaraa.
RECHA.
Vaaraa mitä?
RISTIRITARI. On vaaraa mulle, teille, hälle, jos vain vähän, vähän edes vitkailen…