KUUDES KOHTAUS.
Näyttämö: Sittahin haaremi.
SITTAH ja RECHA, keskustellen.
SITTAH.
Kuink', armas impi, sinust' iloitsenkaan! —
Mut älä arkaile, äl' ujostele!
Iloitse, puhu mielin avoimin!
RECHA.
Prinsessa…
SITTAH. Ei, ei niin! Vain Sittahiksi mua sano, siskoks, — älä prinsessaksi! Mua pikku äidiks sano — melkeinhän se voisin ollakin. — Niin nuori, viisas, niin hurskas! — Mitä tiedät kaikkea, mit' ootkaan lukenut!
RECHA.
Ma lukenut?
Voi Sittah, pilaa siskopahaisesta
nyt teet. Ma tuskin taidan lukea.
SITTAH.
Vai tuskin taidat, veitikka!
RECHA. Vain vähän isäni kirjoitusta. — Kirjoja sun luulin tarkoittavan.
SITTAH.
Niitä juuri!
RECHA.
Niin, kirjoja ma vaivoin luen vain.
SITTAH.
Niin todellako —?
RECHA. Aivan todella. Ei kirjanoppineisuus tyydyttää voi isää, kun vain kuollein kirjaimin se painuu aivoihin.
SITTAH.
Ai, mitä puhut!
Vaikk' aivan väärään puhe tuo ei osu! —
Ja kaiken, niitä tiedät —?
RECHA. Hänen suustaan sen kuulin vain. Ja enimmästä vielä kysyä voisin: missä, mitenkä ja miksi opetti hän mulle sen?
SITTAH.
Niin kaikki jääkin mieleen parhaiten.
Niin yhtäaikaa oppii koko sielu.
RECHA. Vain vähän varmaankin on lukenut myös Sittah — tai ei mitään!
SITTAH.
Miten niin?
En kirjaopist' ylpeilis. Vaan miksi
noin arvelet? Syys sano rohkeasti!
RECHA. Kun niin hän suora on, niin koruton, itsensä lainen vain…
SITTAH.
No?
RECHA. Isä sanoo, ett' aniharvoin kirjat sellaisiksi suo meidän jäädä.
SITTAH. Oi, mik' onkaan mies tuo isäs!
RECHA.
Eikö totta?
SITTAH. Kuinka liki hän totuutt' aina osaa!
RECHA.
Eikö niin?
Ja tämä isä —
SITTAH.
Lapsi, mik' on sun?
RECHA.
Tää isä —
SITTAH.
Jumalani! Itketkö?
RECHA. Tää isä — Ah, mun sanoa se täytyy. mun täytyy sydäntäni keventää…
(Heittäytyy kyynelsilmin Sittahin jalkoihin.)
SITTAH.
Mik' on sun, Recha, lapseni?
RECHA. Tää isä — mun täytyy menettää!
SITTAH.
Sun — menettää?
Hänetkö? Miksi? — Tyynny, rauhoitu —!
Ei koskaan! — Nousehan! Jo nouse ylös!
RECHA. Et turhaan ystävättärekseni ja siskokseni mulle tarjoutunut.
SITTAH.
Se oonhan, oonhan! — Nouse toki, nouse!
Tai apua mun täytyy kutsua.
RECHA (rohkaistuu ja nousee). Ah, anna anteeksi! Vain tuskassani ma unohdin ken oot sa. Vaikerrus tai epätoivo Sittahiin ei tehoo. Vain kylmä tyyni äly vaikuttaa hänessä mitä tahansa. Se voittaa, ken asiansa jättää turviin sen.
SITTAH.
No siis?
RECHA. Ei, ystävätär, siskoni ei koskaan usko sitä, myönnä sitä, ett' uutta isää tyrkytellään mulle!
SITTAH.
Uutt' isää — tyrkytellään? Sulleko?
Ken sellaist' yrittäiskään, lapsukainen?
RECHA. Ken? Hyvä, paha Dajani, hän, hän se sit' yrittää — sen voikin. — Niin, et tunne kai tätä hyvää, pahaa Dajaani? Niin, taivas anteeks suokoon — palkitkoon sen kaiken, mit' on hyvää, pahaa mulle hän rakentanut!
SITTAH.
Sulle pahaako?
Ei sitten paljon hyvää häness' ole!
RECHA.
On! — oikein, oikein paljonkin!
SITTAH.
Ken on hän?
RECHA. Hän kristitty on, mua lasna hoiti ja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi! Niin etten äitiä ees kaivannut! Sen taivas hälle palkitkoon! — Vaan mua niin peloittikin hän, niin kiduttikin!
SITTAH.
Ja miksi? miten?
RECHA. Ah, naisraukka, hän — hän onhan kristitty, — ja rakkaudesta kiduttaa hänen täytyy; hurmahenki tuollainen on hän, joka luulee, että tien ainoon oikean, tien yleisen hän tietää taivaaseen.
SITTAH.
Nyt ymmärrän!
RECHA. Ja tuntee tehtäväkseen ohjata jokaisen harhautuneen sille tielle. — Ja taitaako hän muuta? Jos on totta, ett' oikeaan vie yksistään se tie, niin kuinka vois he nähdä tyynesti, ett' ystävänsä käyvät toista tietä, mi turmaan johtaa, iki-kadotukseen? Pitäishän silloin samaa ihmistä yht' aikaa rakastaa ja vihata. S e n vuoksi en näin ääneen valittamaan ma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni viel' oisin kauan häntä sietänyt — rukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, — niin, mielelläni. Aatoksiin mua aina ne hyviin, hyödyllisiin veiväthän. Ja ketä pohjaltaan ei mairittelis, hänt' että joku, kuka tahansa, niin kalliina, sen arvoisena pitää, ett' ei ees ajatella siedä hän ikuista luopumista hänestä!
SITTAH.
Niin, aivan totta!
RECHA. Mutta — mutta — sitä en kestä enää, — vastustaa en jaksa, en mallilla, en mietteillä, en millään!
SITTAH.
Niin — mitä?
RECHA. Mit' on muka keksinyt vast' ikään hän.
SITTAH.
Vast' ikään? Keksinyt?
RECHA. Vast' ikään aivan! Tänne tullessamme me lähestyimme kristittyjen vanhan pyhäkön raunioita. Äkisti hän silloin seisahtui, kuin taistellut ois kanssa itsensä, ja kostein silmin taivasta milloin, milloin mua katsoi. Ja vihdoin lausui: Tule, oikotietä menemme tästä kautta temppelin! Hän menee, minä seuraan, kammolla ma katson raunioitten sokkeloita. Hän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan mä seisovani portaill' alttarin jo sortuneilla. Mitä tunsinkaan, kun jalkoihini kuumin kyynelin, käsiään väännellen hän lankes!
SITTAH.
Lapsi!
RECHA. Ja nimeen Jumalan, — jok' anomusta lie monta kuullut siinä, ihmeitä monia tehnyt, — vannotti hän mua, totisin säälin katsein vannotti, ett' armahtaisin toki itseäni! Tai anteeks soisin hälle ainakin, ett' täytyy hänen mulle ilmaista, mik' oikeus hänen kirkollaan on minuun.
SITTAH.
(Oi onnetonta! — Sitä aavistinkin!)
RECHA. Ma laps oon kristittyjen, kastettu; en tytär Nathanin, — oh Herra, Herra, mun isäni hän ei! — Voi sisko, Sittah, näe jalkais eessä minut taas…
SITTAH.
Ei, Recha!
Ei, nouse! — Tulee veljeni — Nyt ylös!