VIIDES KOHTAUS.
NATHAN ja RISTIRITARI, joka tulee sivultapäin hänen luokseen.
RISTIRITARI.
Hoi! Nathan, vartokaahan muakin!
NATHAN. Ken huutaa? — Tekö, ritari? Miks teitä sulttaanin luona tavata en saanut?
RISTIRITARI.
Me eksyimme. Sit' älkää paheksuko!
NATHAN.
En minä, mutta Saladin…
RISTIRITARI. Te juuri olitte poistunut…
NATHAN. Te häntä siis kuitenkin saitte puhutella? Hyvä.
RISTIRITARI. Mut yhdessä hän meitä molempia halusi tavata.
NATHAN.
Sen parempi.
Siis tulkaa mukaan. Hänen luokseen aioin
ma muutenkin. —
RISTIRITARI. Kai teiltä kysyä saan, Nathan, kuka tuolla luotanne läks äsken?
NATHAN.
Ettekö siis tunne häntä?
RISTIRITARI. Hän eikö ollut munkki-hyväkäs, jot' ajokoiranansa patriarkka niin halukkaasti käyttää?
NATHAN.
Ehkä oli!
Hän patriarkan mies on ainakin.
RISTIRITARI. Ovela keino, yksinkertaisuutta edeltäjänä käyttää konnantyön!
NATHAN. Niin, yksinkertaisuuden tuhmuutta, ei hurskautta.
RISTIRITARI. Patriarkka ei hurskaihin usko.
NATHAN. Tämän miehen kyllä ma takaan. Sopimattomissa töissä ei patriarkkaa auta hän.
RISTIRITARI. Niin, siltä tosiaan näyttäis. Eikö minust' ole hän teille puhunut siis mitään?
NATHAN.
Teistä?
Ei nimenomaan teistä. — Tuskinhan
ees nimeänne tuntee hän?
RISTIRITARI.
Niin, tuskin.
NATHAN. On tosin jostain ristiritarista hän maininnut.
RISTIRITARI.
Ja mitä?
NATHAN. Tuskinpa teit' ensinkään hän sillä tarkoitti!
RISTIRITARI.
Ken tietää! Kertokaahan!
NATHAN. Syytellyt mua patriarkalle on joku…
RISTIRITARI. Teitä? Luvalla sanoen, se valhett' on. — Mua kuulkaa, Nathan! — Olen mies, ei voi koskaan kieltää mitään tekoaan. Min tein, sen tein! Vaan hyväks työks en sentään jokaista tekoani myöskään tahdo mä väittää. Miksi jotain vikaani mä häpeisin? Sit' enkö lujast' aio ma parantaa? Ja luja aikomus, ma tiedän, kauas ihmistä voi auttaa. — Mua kuulkaa, Nathan! Ristiritari tuon munkin oon mä kuitenkin, se, joka on teitä syyttänyt. — Te tiedättehän, mi mua kuohutti, mi suoneni sytytti tuleen! Mua tomppelia! Ma sieluineni ruumiineni tulin syliinne heittäytymään. Kuinka kylmä te mulle olitte — niin, penseä, sill' onhan penseys pahempaa kuin kylmyys; — mua kuinka vältellen te kohtelitte; kuink' yrititte muka vastailla minulle lausein pelkkää ilmaa täysin; mä vielä tuskin muistella voin sitä, jos tahdon mielenrauhan säilyttää. — Niin, kuulkaa, Nathan! — Silloin Daja hiipi jälkeeni, kiihtyneeseen mieleeni pudotti salaisuutensa, miss' oli mun mielestäni outoon käytökseenne selitys täysi.
NATHAN.
Kuinka niin?
RISTIRITARI. Vain kuulkaa! Ma arvelin, ett'ette menettää haluais kristitylle jälleen sitä, niin kerran kristityiltä valtasitte. Niin mieleeni tul' aatos, teille tuottaa äkisti kelpo säikähdys.
NATHAN.
Vai kelpo?
Se mihin kelpaa?
RISTIRITARI. Mua kuulkaahan! Niin, väärin tein kuin teinkin! Aivan syytön te ehkä liettekin. Tuo Daja-hupsu ei tiedä mitä puhuu — vihaa teitä — vain selkkaukseen teidät koettaa näin saada. — Ehkä, ehkä niin! — Ma oon vain nuori houkka, aina joka suuntaan ma haihattelen, milloin liian paljon ja milloin liian vähän teen. — Niin, niinkin voi olla! — Nathan, anteeksi!
NATHAN. Jos noin mua hyvitätte todella…
RISTIRITARI. Siis myönnän: Luo patriarkan menin! — mut en teitä ees maininnut. Se valheeks jää kuin jääkin! Vain ylimalkain tapauksen tään hänelle kerroin, mieltään kuullakseni. Se myöskään eihän kyll' ois ollut tarpeen, — hyvinhän patriarkan tunsin ma jo konnaks! Enkö teitä itseänne tilille vaatia ois voinut heti? Pitikö tyttöpolo heittää mun tuollaisen isän menetyksen vaaraan? — Vaan mitäs siitä! Patriarkan konnuus, mi aina pysyy samanlaisna, se sai minut oitis jälleen selvenemään. — Mua kuulkaahan vain loppuun. Vaikkapa hän tietäisikin nimenne, — niin mitä, mitäpä siitä? Tytön saa hän vain, jos teidän yksistään se on, sen viedä voi luostariin vain teidän talostanne. Siis — mulle tyttö, mulle antakaa, ja sitten tulkoon patriarkka! Ah! mun vaimooni hän kyllä kajoomatta saa jäädä. Mulle hänet antakaa ja pian! Olkoon sitten teidän tytär tai älköön, — olkoon juutalaisen lapsi tai kristityn — se yhtä kaikki on! Tään enempää en nyt, en koskaan vasta mä ikänäni tästä kysy teiltä, kävipä miten kävi!
NATHAN. Luulette kai tuiki tarpeen mulle olevan totuutta peittää?
RISTIRITARI.
Olkoon miten on!
NATHAN. Mä enhän teiltä — enkä keltään, kenen asia tulee tietää — salannut viel' ole, ett' on kristityn hän tytär ja minun kasvattini vain. — Vaan miks en viel' itselleen sit' ole ilmaissut? — Syy siihen on vain hänen tiedettävä.
RISTIRITARI. Ei hänenkään sit' ole tarvis tietää. — Teit' eelleen suokaa hänen samoin silmin kuin ennen katsoa! — Tää paljastus häneltä säästäkää! — Te, tehän yksin hänestä määräätte. Mä pyydän, Nathan, minulle suokaa hänet! Antakaa! Mä yksin toiseen kertaan pelastaa voin sekä tahdon hänet — minä yksin!
NATHAN.
Niin, — kerran, kerran voitte! Enää ette.
Se myöhää on jo.
RISTIRITARI.
Kuinka? Myöhääkö?
NATHAN.
Niin, kiitos patriarkan…
RISTIRITARI.
Patriarkan?
Hänenkö kiitos? Miksi? Oisko hän
halunnut meiltä kiitost' ansaita?
Niin, mistä kiitos?
NATHAN. Siitä, että nyt me tytön sukujuuren tiedämme. Ja tiedämme, hän kenen käsiin voidaan pois antaa, varmaan talteen.
RISTIRITARI. Piru siitä voi häntä kiittää — vanhaa apulaistaan!
NATHAN. Niin, niistä käsistä nyt saattekin siis Rechaa anoa, eik' enää multa.
RISTIRITARI. Poloinen Recha! Mitä kaikkea sa saatkaan kokea! Mi onni muille ois orvoille, on onnettomuus sulle! Voi Nathan, Nathan! — Missä ovat siis nuo sukulaiset?
NATHAN.
Missäkö?
RISTIRITARI.
Ja keitä?
NATHAN. On ennen muita ilmaantunut veli, jolt' on siis teidän Rechaa kosittava.
RISTIRITARI. Velikö? Mikä on hän? Sotilas vai pappi? — Sanokaa, ma jotta tiedän, mit' odottaa ma saan.
NATHAN.
Ma luulen, ettei
lie kumpikaap hän — tai on kumpikin.
Hänt' oikein viel' en tunne.
RISTIRITARI.
Entä muutoin?
NATHAN. Hän kelpo mies on, jonka luona Recha on viihtyvä.
RISTIRITARI. Vaan kristitty hän on! Mä väliin ensinkään en tiedä, Nathan, — täst' älkää pahastuko! — mit' on teistä mun ajateltava. — Nyt eikö Rechan joukossa kristittyjen kristittynä esiintyminen ole? Ja kun kyllin sit' osaa esittää hän, lopulta siks eikö muutu hän? Ja puhtaan nisun, min kylvänyt te ootte, ohdake lopulta eikö peitä? Näinkö vähän se teitä huolettaa? Te — tekö silti sanoa voitte, ett' on viihtyvä veljensä luona tyttö?
NATHAN. Niin mä luulen, niin toivon! Ja jos jotain puuttuis hältä, häll' oommehan me myöskin, te ja minä!
RISTIRITARI. Oh, mitäpä vois luona veljen tuon Rechalta puuttua! Hän yllin kyllin saa siellä ravintoa, pukuja; tuo kulta-veli makeiset ja helyt — ja niitä sisko muuta kaipaiskaan? — Ai niin, myös miehen sentään! Niin, sen myös, sen myös kyll' aikanansa hankkii veli! Millaisen suinkin saisi! Kristityistä parahan aivan! — Nathan, Nathan, te kyll' enkeliksi tytön kasvatitte, vaan muut nyt hänet turmelee!
NATHAN.
Ei vaaraa!
Hän rakkautemme arvoiseksi jää
kyll' edelleenkin.
RISTIRITARI. Älkää sanoko! Mun lemmestäni älkää ainakaan! Se mitään nähkääs luovuttaa ei tahdo, ei vähintäkään! Ei ees nimeä! Vaan malttakaas! Hän epäilee jo ehkä mit' tekeill' on?
NATHAN. Ehk' epäilee. Vaan mistä, en tiedä minä.
RISTIRITARI. Sekin paljon on. Mit' ikään kohtalolta odottaa hän saakin, multa tulee — täytyy hänen se kuulla ensiks. Oli aatokseni, hänt' etten ennen näkis, puhuttelis kuin omakseen mua sais hän nimittää, — nyt pois se aatos! Minä riennän heti ..
NATHAN.
Seis, minne?
RISTIRITARI. Hänen luokseen! Näkemään, täss' onko tytön sieluss' urhoutta kylliksi päätökseen, mi ainoa ois hänen arvoisensa!
NATHAN,
Mihin?
RISTIRITARI. Siihen, ett' enempää ei veljestään tai teistä hän välitä —
NATHAN.
Vaan —?
RISTIRITARI. Vaan mua seuraa, vaikka niin joutuis muslemille vaimoksi!
NATHAN. Seis! Ette tapaa häntä: hän on mennyt sulttaanin siskon luokse — Sittahin.
RISTIRITARI.
Ja milloin? miksi?
NATHAN. Veljen myös jos siellä tavata tahdotte, vain mukaan tulkaa.
RISTIRITARI.
Kenenkä veljen? Rechan? Sittahinko?
NATHAN.
Kentiespä kummankin. Vain tulkaa, tulkaa!
(Vie ristiritarin mukanaan.)