NELJÄS KOHTAUS.
NATHAN ja MUNKKI.
NATHAN (lähestyen).
Parahin kiitos vielä, hyvä veli!
MUNKKI.
Ja teille samoin!
NATHAN. Mulle? Teiltä? Miksi? Kun tyrkyttelin teille jäykästi, mit' ette tarvinnut? — Vaikk' yhtä jäykkä ehk' itse olitte, mua rikkaampi te ette tahdo millään ehdoin olla.
MUNKKI. Mun omanihan sitäpaitsi ei tuo kirja olekaan, vaan tytön, jonka se onkin koko isänperintö. No, tekin hällä sentään oottehan. Vain suokoon Herra, ettei tarvis teidän katua mitään, mitä teitte hälle!
NATHAN.
Kuin voisin? Enpä koskaan! Huolett' olkaa!
MUNKKI.
Hm! Patriarkat, ristiritarit…
NATHAN. Niin pahaa eivät koskaan mulle taida he tehdä, että jotain katuisin, — tuot' ainakaan! — Ja aivan varmako siis ootte, että patriarkkaanne on joku ristiritar' yllyttänyt?
MUNKKI. Ei juuri kukaan muukaan. Hänen kanssaan juur' äsken erään ristiritarin ma kuulin puhuvan — ja siihen sävyyn.
NATHAN. Vaan niitähän on Jerusalemissa yks ainut nyt. Ja hänet tunnen ma. Hän ystäväni on — mies nuori, jalo ja rehellinen!
MUNKKI. Aivan niin! Hän juuri! Mut usein maailmassa täytyyhän kokonaan toinen olla miehen, kuin mik' on hän.
NATHAN. Surullinen totuus! — Tehköön siis kukin pahintaan tai parastaan! — Kädessä kirjanne, en pelkää ketään, ja kera sen luo sulttaanin käyn suoraan.
MUNKKI.
Siis onneksenne! Tähän jätän teidät.
NATHAN. Ja tyttöä viel' ette nähnyt ees! Pian tulkaa takaisin, ja usein! — Kunpa ei patriarkka vielä tänään mitään sais tietää! — Tai miks ei? Vain sanokaa jo tänään, mitä tahdotte!
MUNKKI.
En minä!
Hyvästi jääkää! (Poistuu)
NATHAN. Muistakaahan käydä! — Jumala! Tässä taivaan alla aivan ma oitis polvistua tahtoisin! Kuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä niin usein mieltäin ahdisti! — Oi Luoja, kuink' onkaan helppoa, kun salattavaa mull' enää maailmass' ei ole mitään! Kun yhtä vapaana eess' ihmisten kuin Sun voin vaeltaa, Sun, jonka yksin ei ihmist' ole tarvis tuomita tekojen jälkeen — jotka, Jumala, niin harvoin hänen tekojansa ovat!