SEITSEMÄS KOHTAUS.
SALADIN ja NATHAN.
SALADIN. (On tanner täällä selvä siis!) En tulle sinusta liian pian? — Pohtinut liet miettees loppuun. — Puhu siis! Ei meitä tääll' ykskään sielu kuuntele.
NATHAN. Sais meitä maailma kaikki kuunnella.
SALADIN. Vai on niin varma Nathan puolestaan? Kas sitä ma sanon viisaaksi! Ei salaa hän totuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää sen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!
NATHAN.
Niin, niin — kun tarpeellist' on, hyödyllistä!
SALADIN. Täst' alkain toivon kantaa voivani yht' arvonimistäni oikeudella: maailman sekä lain parantaja.
NATHAN. Tosiaan, kaunis nimi! Mutta suo, sulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan kokonaan sulle, pieni tarina mun kertoa!
SALADIN. Miks' ei! Ain ilolla oon tarinoita, hyvin kerrottuja ma kuunnellut.
NATHAN. Niin, hyvin kerrottuja, kunp' ois se taito mullakin!
SALADIN. Taas, taas niin kainon ylpeä! — Ei, kerro, kerro!
NATHAN. Mies ammoin idäss' eli, hällä sormus ol' arvolt' arvaamaton omanaan, perintö rakkahimman. Kivenä opaali sadoin kaunovärein välkkyi, ja salamahti sen niin Jumalan kuin ihmistenkin suosion toi sille, ken kantoi sitä tuolla uskolla. Mik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan pois luovuttanut sitä sormestaan, ja iäks suvussaan sen säilymään hän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi hän rakkaimmalle antoi pojistaan, ja määräs, että tämä jälleen jättäis sormuksen sille pojistaan, jok' oli taas hälle rakkain; joten suvun pääksi, sen ruhtinaaksi aina rakkain jäis, vain valtuudella sormuksen, ei iän. Se huomaa, sulttaani!
SALADIN.
Sen huomaan. Jatka!
NATHAN. Niin periytyen vihdoin sormus tuo tul' isälle, joll' oli kolme poikaa, ne kaikki yhtä kuuliaiset hälle ja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan siis hänen rakkautensa ylimmän. Vaan kahdenkesken kanssa isänsä kun milloin yksi, milloin toinen heistä ja milloin kolmas osui, saaden yksin niin haltuuns' isän koko sydämen, — niin kunkin vuorostaan hän eelle toisten siis asetti ja sääti sormuksen hurskaassa heikkoudessaan jokaiselle. Niin kävi aikansa. — Vaan kunnon isää jo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää. Hän tuntee tuskaa, että pojistaan hän kahta, isän sanaan luottavaista, niin joutuu loukkaamaan. — Mi neuvoksi? — Luo erään taideniekan lähettää hän sormuksen, ja kaksi uutta häitä sen mukaan tilaa, häntä vaatien ne tarkoin samaan malliin tekemään, niin varoja kuin vaivaa säästämättä. — Sen tekee mestari. Ei isä itse voi muista mallisormust' eroittaa, kun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin hän pojat luokseen huutaa, vuorottain; ja siunauksensa jakaa kullekin ja sormuksensa myös — ja kuolee niin. — Kai kuunnellut mua olet, sulttaani?
SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin). Ma kuulen kyllä! — Tarinasi vain pian lopeta!
NATHAN. Ma olen lopussa. Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. — Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä käy esiin sormuksineen, vaatien päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska ja tutkiminen siitä nousee turha! Todistaa oikeaks ei sormuksista voi yhtään. — (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.) Enempää kuin uskoista nyt todistaa voi yhtään.
SALADIN. Kuinka? Tääkö on vastaukses mulle?
NATHAN. Puolustus se olkoon mulle vain siit', etten luule eroittaa osaavani sormuksia, jotk' isä vartavasten teetti niin, ettei niit' eroittaa voi toisistaan.
SALADIN.
Ah, sormuksia! — Kanssain älä leiki!
Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin,
eroittaa voinee toisistaan, ma luulen.
Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!
NATHAN. Niin, muuta myöten paitsi perusteita. Sill' eikö perustu ne tarinaan, suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? — Ja luottamuksell', uskollahan vain tarinan omaksua voi, vai kuinka? — Siis, kenen luottamusta, uskoa vähimmin epäilee? Kai omaistensa? Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta on saanut rakkauden näytteitä jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme se koitui? — Kuinka omaa isääni vähemmin uskoisin kuin sinä omaas? Tai toisin päin: — sua voinko vaatia valheesta syyttämään es'isiäs, mun isääni ettet vastustaisi? Ja sama koskenee myös kristityitä?
SALADIN (itsekseen).
Jumala nähköön! Oikeass' on mies.
Mun täytyy vaieta. —
NATHAN. Vaan palatkaamme taas sormukseen. Nous, kuten sanottu, veljesten kesken kiista. Tuomarille jokainen vannoi — niinkuin totta oli! — sormuksen suoraan saaneens' isältään, jok' aikaa sitten hälle sormuksen ol' luvannut ja kaikki edut sen. — Mi yhtä totta oli! — Hälle isä, niin takas kukin, vilpillinen olla ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo hänestä, tuosta rakkaast' isästään, niin ennen veljiäänkin, joista muutoin niin mielellään vain parast' ajatella hän tahtois, petoksesta syyttää hän; ja selville hän petturit saa kyllä ja osaa kostaa.
SALADIN.
Niin, ja tuomari?
Mitk' annat sanat suuhun tuomarin,
ne pian kerro!
NATHAN. Tuomari, hän sanoi: Jos tähän ette kohta isää tuo, pois häädän teidät istuimeni eestä. Mun luuletteko arvoituksia tääll' arvailevan? Vaiko varrotte, ett' alkaa haastaa sormus oikea? — Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla, ma kuulin, onhan ihmevoima antaa Jumalan suosio ja ihmisten! Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi muut, väärät sormukset! — Siis: kaksi teistä ket' enin rakastaa? — Miks ootte vaiti? Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos, sormukset vaikuttaa? Vain itseään eniten kukin rakastaa? — Oh, jospa petetyt ootte kaikki petturit! Ei sormuksista oikea lie ykskään, vaan hukkaan onkin mennyt oikea. Vahingon salatakseen, korvatakseen isänne teetti kolme yhden sijaan.
SALADIN.
Ihanaa, ihanaa!
NATHAN. Jos ette pyydä siis neuvoani, jatkoi tuomari, vaan tuomiotani, niin menkää! menkää! Mut tää on neuvoni: te asian otatte siltään. Jokainen jos teistä on sormuksensa saanut isältään, niin varmasti myös kukin uskokoon sen oikeaks. — Ehk' isä kauemmin ei hirmuvaltaa yhden sormuksen suvainnut suvussaan, voi olla niinkin! Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia hän rakasti ja samoin rakasti: kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. — No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan, niin tasapuolista, siis tavoitelkoon! Teist' itsekukin kilpaa todistakoon ett' oikean on kiven ja sen voiman hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä tukekoon mielen lempeys, sydänsopu, työt hyvät, syvin alttius Jumalalle! Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne kivien voimat kun on ilmenneet, niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten taas heidät kutsun istuimeni eteen. Täll' istuimella silloin istuva mua viisaampi on mies, ja puhuva. Nyt menkää! — Tuomari niin lausui lauha.
SALADIN.
Jumala! Jumala!
NATHAN.
Josp' itse tunnet.
Saladin, mies se viisaamp' olevas,
tuo luvattu…
SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä
kiinni loppuun saakka).
Ma, jok' oon tomu, tyhjä?
Ah Herra!
NATHAN.
Mikä on sun, sulttaani?
SALADIN. Nuo tuhat vuotta, Nathan — rakas Nathan! viel' ei lie loppuneet. — Se tuomaristuin ei tämä minun ole. — Mene! Mene! Mut ole ystäväni.
NATHAN.
Eikö muuta
Saladinilla mulle sanottavaa?
SALADIN
Ei muuta.
NATHAN.
Eikö mitään?
SALADIN.
Ei. — Ja miksi?
NATHAN. Viel' oisin tilaisuutta halunnut erääseen pyyntöön.
SALADIN. Tarvitaanko pyyntöön siis tilaisuutta? — Puhu!
NATHAN. Matkalta ma tulen laajalta, oon saatavia kokoillut sillä. Käsissäni rahaa on miltei liian paljon. Aika alkaa taas arveluttaa. Minne tallentaa vois varmasti, en oikein ymmärrä. Mut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää nyt voisit — lähestyvä sotahan ain' enemmältä vaatii rahaa.
SALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin). Nathan: En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö jo luonas ollut; — tutki en, sua eikö yllytä muu epäluulo tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin —
NATHAN.
Mi epäluulo?
SALADIN.
Sen oon arvoinen.
Suo anteeks, — vaan mik' auttaa! Tunnustaa
mun täytyy vain: juur' aioin…
NATHAN. Ethän samaa minulta pyytää vain?
SALADIN.
Niin aioin.
NATHAN. Niinhän tulemme autetuiksi kumpikin! Vaan syynä, etten sulle lähettää mä käteisiäni voi kaikkia, on nuori ristiritari, min tunnet. Mun täytyy päältä summa melkoinen hänelle maksaa.
SALADIN.
Ristiritari?
Et rahoillasi toki tukene
myös vihamiehiäni pahimpia?
NATHAN. Siit' ainoasta puhun, jonka hengen sä säästit…
SALADIN.
Ah, mua mistä muistutat!
Tuon nuorukaisen oonko kokonaan
ma unhoittanut? Tunnetko sä hänet?
Miss' on hän?
NATHAN. Miten? Etkö tiedä siis, kuin paljon armostasi häntä kohtaan on mulle hänen kauttaan riittänyt? Hän uhall' elämänsä, uunna saadun, pelasti liekeistä mun tyttäreni.
SALADIN. Hän? Niinkö? — Ah, hän siltä näyttikin. Niin totta vie ois veljenikin tehnyt, jot' aivan tämä muistuttaa! — Tuo tänne, jos tääll' on vielä hän! — Ma siskolleni oon tästä veljestään, jot' tuntenut ei koskaan hän, niin paljon kertonut ett' täytyyhän myös veljen ilmikuva mun näyttää hälle! — Mene, nouda hänet! — Kuink' yksi hyvä teko, synnyttipä sen sitten pelkkä tunteenkiihko vain, niin monta muuta hyvää kanssaan tuo! — Tuo, nouda hänet!
NATHAN (päästäen Saladinin käden). Paikalla! Ja muukin jää kaikki äskeiseen?
(Poistuu.)
SALADIN.
Ah, siskoni
kun kuunnella en suonut! — Hänen luokseen! —
Vaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?
(Poistuu toiselle puolen.)