KUUDES KOHTAUS.
NATHAN (yksin). Mit' onkaan tämä, mitä ihmettä? — Mit' oikein tahtoo sulttaani? — Ma rahaa oon valmis tuomaan — totuutta hän tahtoo. Totuutta! Ja niin silkkaa, selkeää, kuin totuus rahaa ois! Josp' oiskin rahaa, sit' ikivanhaa, jota punnittiin! — Se vielä kävis laatuun! Vaan niin uutta, min rahaksi vain leima tekee, jota lukea lautaan tulee vain, sit' ei lie totuus sentään! Voisko päähänsä sit' ahtaa aivan niinkuin rahaa säkkiin? Ken täss' on juutalainen — minäkö vai hän? — Vai miten — ehkei vaadikaan hän totuutta niin tosissaan? Vaikk' oishan, — se epäilys taas liian halpa oishan, ett' ansana vain totuus hällä ois! —. Ois liian halpa! Mit' on suurille siis liian halpaa? — Aivan varmaan näin hän päätäpahkaa syöksee! Ystävänä ken lähestyy, hän ensin kolkuttaa ja kuulostaa! — Sä pidä varas vain! Vaan kuinka, miten? Eihän päinsä sentään käy aivan pähkäjuutalainen olla; vähemmin vielä kieltää juutalaisuus. Hän multa kysyis vain: kai muslemi, jos juutalainen ei? — Kas se, se minut voi pelastaa! — Ei yksin lapsia saduilla syötetä! — Hän tulee — tulkoon!