VIIDES KOHTAUS.
SALADIN ja NATHAN.
SALADIN.
Lähemmäs, juutalainen! Aivan luo!
Pois arkuus!
NATHAN.
Vihamiehelles se jääköön.
SALADIN.
Nathanko nimes on?
NATHAN.
Niin.
SALADIN.
Viisas Nathan?
NATHAN.
Ei.
SALADIN.
Onhan kansan suussa kuitenkin.
NATHAN.
Niin, kansan — ehkä!
SALADIN. Et kai halveksien mun luule kansan ääntä kuuntelevan? — Jo kauan toivoin tutustua mieheen, se jota viisaaks sanoo.
NATHAN. Vaan jos on se pilkkanimi vain? Jos kansa katsoo vain älykästä viisaaks? ja jos on älykäs vain, ken etuns' oikein hoitaa?
SALADIN.
Etunsa todellisen, tarkoittanet?
NATHAN. Ois totisesti silloin itsekkäin myös älykkäin. Ja älykäs ja viisas ois silloin totisesti yhtä samaa.
SALADIN. Sun todistukses tukee mitä juuri kumota tahdot. — Edut ihmisen sa tunnet todelliset, — mut ei kansa. Oot yrittänyt tuta ainakin; oot niitä pohtinut: se viisaaksi jo yksin tekee.
NATHAN. Jona itseään jokainen pitää.
SALADIN. Kyllin kainosteltu! Ei siedä kuulla sitä aina siellä, miss' odottais vain kuivaa järkeä. (Hypähtää pystyyn.) Mut asiaan! Ja suotta, juutalainen, suott' älä kiertele!
NATHAN. Sua, sulttaani, niin palvella ma totisesti tahdon, ett' eelleen tuttavuutes ansaitsen.
SALADIN.
Palvella? Miten?
NATHAN. Parhaan kaikesta saat aina, hinnoilla myös halvimmilla.
SALADIN.
Sä mistä puhut? Et kai tavaroistas? —
Sun kanssas kaupustelkoon sisareni.
(Tään urkkijatar saakoon!) — Mitään ei
mull' ole tekemistä kaupin kanssa.
NATHAN. Epäilemättä tahdot tietää siis, mit' olen ehkä tieni varrella vihollisesta, joka herää jälleen, ma kuullut, kokenut? — Ja suorin sanoin…
SALADIN. En sitäkään mä tarkoittanut sulta nyt udella. Mä siitä tarpeeksi jo tiedän. Lyhyesti…
NATHAN.
Käske, herra.
SALADIN. Ma aivan muuhun, aivan muuhun pyydän sun selvitystäs. — Kun niin viisas oot, niin mulle sanohan: mik' usko, laki on valaissut sua enin?
NATHAN. Sulttaani, oon juutalainen.
SALADIN. Minä muslemi. On välillämme kristitty. — Kai tosi yks ainut voi näist' uskonnoista olla. — Sun kaltaisesi mies ei seisomaan jää siihen, mihin syntyi sattumalta; tai jospa jää, niin syitä häll' on jääntiin: hän älyll' osan parhaan valitsee. No niin! Siis älys osakkaaksi päästä myös minut. Selvittele mulle syyt, joit' itse en mä ehdi selvitellä. Mun pohjiansa myöten ymmärtää — näin kahdenkesken vain suo valintasi, jott' omaksua voin mä myös sen. — Miten? Sä hämmästyt, mua katsein mittailet? — Ehk' oonkin ensimäinen sulttaani, tällainen joll' on oikku, jot' en sentään ees sulttaanille arvottomaks aivan ma sanois. — Eikö niin? — Siis puhuhan! Vai haluatko hetken mietintään? No hyvä, suon sen. — (Itsekseen.) Kuunnelleeko hän, mun sisareni? Vainutapa koen, hyvinkö onnistunut oon. (Ääneen:) Vain mieti! Ja nopeaan! Ma palaan pian taas.
(Menee viereiseen huoneeseen, jonne Sittah poistui.)