SEITSEMÄS KOHTAUS.
NATHAN ja MUNKKI.
NATHAN (Isäksi Rechan halustahan jäisin! — Vaikk' enkö saisi siksi jäädä, joskin pois jäis se nimi multa? — Nimenkin sen aina silti itse, itse hän minulle antaa, kun hän huomaa, kuinka mä siksi jäädä haluaisin.) — Mene! Mill' auttaa, hurskas veli, teitä voin?
MUNKKI. Vähällä vallan. — Iloni on teitä taas nähdä, herra.
NATHAN.
Tunnette siis minut?
MUNKKI. Ken teit' ei tuntis! Moneen käteenhän on almut nimeänne painaneet, — myös minun käteeni, jo kauan sitten.
NATHAN (tapainen kukkaroaan).
Lähemmäs, veli, mä sit' elvytän!
MUNKKI. Ei, kiitos vain! En ota mitään — sen mä köyhemmiltä varastaisin. — Kunhan mun sallitte vain omaa nimeäni vähäisen teille elvyttää. Mä myös kehua voinhan teidän käteenne jotakin tuoneeni, mi halveksuntaa ei ansainnut.
NATHAN.
Mä häpeen —. Anteeksi!
Sanokaa: mitä? — ma sen korvaukseksi
sen arvon tarjoon seitsenkertaisen.
MUNKKI. Kuulkaahan ennen kaikkea, kuink' itse mä tänään vasta johduin muistamaan, mink' annoin pantin teille.
NATHAN.
Mulle pantin?
MUNKKI. Viel' äsken Quarantanassa ma istuin, lähellä Jerikoa, erakkona; mut tuli Arabian rosvoja, mun temppelini, kojuni he sorti — ja raasti minut mukaansa. Vaan pakoon mä pääsin onneksi, ja pyytämään ma patriarkalt' uutta paikkaa saavuin, miss' elämäni loppuun hurskaana mä yksin palvella voin Jumalaani.
NATHAN.
Maa jalkaani jo polttaa, hyvä veli!
Pian! Minkä pantin mulle annoit siis —?
MUNKKI. Het' aivan, herra Nathan. — Patriarkka siis mulle lupas ensiks tyhjenevän majasen Taborilla; luostariin maallikkoveljeks siihen asti käski. Siell' oon nyt, herra Nathan, Taborille sadasti varmaan päiväss' anellen. Mua patriarkka nähkääs paljon käyttää, mit' inhoon kovin. Esimerkiksi —
NATHAN.
Mä pyydän, joutukaa!
MUNKKI. Jo siinä oonkin! — On hälle joku korvaan kuiskannut, ett' eräs juutalainen täällä elää, jok' kristittyä lasta tyttärenään on kasvattanut.
NATHAN (hämmästyen).
Kuinka?
MUNKKI. Kuulkaa loppuun! Mua käskee hän jos mahdollista siis jäljille pääsemään tään juutalaisen, tuost' ylen kauhtuneena konnuudesta, mi synti vastoin pyhää henkeä on hänest' oikea; se, mikä meille on syntein synti, — vaikka, kiitos taivaan, me emme aivan tyystin tiedäkään, mit' on se oikein. Silloin äkin herää mun omatuntoni, ja mieleeni mun johtuu, että itse aikoinani oon ehkä tilaisuutta antanut ma kuolonsyntiin tuohon. — Sanokaas: Kahdeksantoista vuotta sitten eikö kuukauden parin vanhan tyttösen haltuunne eräs huovi tuonut?
NATHAN.
Miten? —
Niin — tosiaan —, niin kyllä —
MUNKKI. Katsokaahan mua suoraan! — Huovi tuo — se minä oon!
NATHAN.
Te — tekö?
MUNKKI. Herra, jolta toin sen teille — jos oikein tiedän —, oli eräs herra von Filneck, — Wolf von Filneck!
NATHAN.
Aivan niin!
MUNKKI. Ol' äiti äsken kuollut, ja kun isän tul' äkkilähtö, luulen, Gazzaan, jonne laps orpo hänt' ei voinut seurata, niin teille hän sen lähetti. Sit' enkö mä teille Darunissa jättänyt?
NATHAN.
Niin juuri!
MUNKKI. Ei ois ihme, muistini jos pettäisi. Niin monta vuotta herraa ma tuota palvelin, ja tätä aivan lyhyen ajan vasta. Pian kaatui hän Askalonissa sen jälkeen. Muutoin ol' lauha herra hän.
NATHAN.
Niin kyllä, niin!
Mä myös niin paljosta saan kiittää häntä!
Mun miekan alt' on temmannut hän usein.
MUNKKI. Jaloa! Niinpä sitä rakkaammin te hoivasitte hänen tyttöstään.
NATHAN.
Se uskokaa.
MUNKKI. No, missä on se siis? Ei — eihän kuollut toki —? Älkää suinkaan sanoko kuolleeks sitä! — Asiaa jos kukaan muu ei tiedä, hyvin kyllä se päätyy.
NATHAN.
Päätyykö?
MUNKKI. Mua uskokaa! Kas, näin mä aattelen: kun hyvää luulen mä tekeväni, vaan se lähelt' aivan hipaisee jotain pahaa, mieluimmin sen hyvän silloin tekemättä jätän, me pahan melkein täysin tunnemmehan, mut emme hyvää suinkaan. — Kasvattaa jos oikein hyvin tyttö kristitty tuo tuli teidän, oli luonnollista ett' omananne kasvatitte sen. — Te lemmell' uskollisella sen ootte nyt tehnyt — tuonko palkan saadaksenne? Sit' en mä ymmärrä. Ois viisaampaa tosiaan ollut teidän jättää tyttö hoteisiin jonkun toisen, joka sen ois kasvattanut kristityks; vaan niinhän tytärtä ystävänne ette oiskaan te rakastanut. Mut siin' iässä laps elää lemmestä — se olkoon vaikka eläimen rakkautta — enemmän kuin kristinopista. — Kyll' aina ehtii se kristityksi. Hoivissanne muutoin jos tyttö kasvoi terveeks, hurskaaksi, Jumalan eess' on sama se mik' oli. Ja eikö kristinoppi perustu kokonaan juutalaisten uskoon? Usein mua suututtaa, mun kyyneliinkin saa, kun kristityt niin usein unhoittavat, ett' oli Herrammekin juutalainen.
NATHAN. Te, hyvä veli, puolustakaa mua, jos viha sekä ulkokultaisuus tuon teon vuoksi — yhden teon tähden! — mua vastaan nousee! — Te, te yksin saatte sen tietää! — Vaan se kuolkoon kanssanne! Ei vielä turhamaisuus mua koskaan sit' ole saanut muille kertomaan. — Vain teille kerron sen. Vain hurskas mies sen kuulkoon koruton. Hän ymmärtää voi yksin, mihin tekoon käydä taitaa jumalaa-pelkääväinen ihminen.
MUNKKI.
Mit' on tuo liikutus, nuo kyyneleenne?
NATHAN. Te lapsen toitte mulle Daruniin. Mut ette tiennyt kai, ett' aivan hiljan Gathissa kristityt ol' lapsin, vaimoin tuhonneet kaikki juutalaiset; että keralla niiden myös mun vaimoni, jonk' olin seitsemine poikinemme ma taloon piiloittanut veljeni, siell' liekkein uhriks heidän kanssaan jäi —?
MUNKKI.
Oi kaikkivaltias!
NATHAN. Kun tulitte, ma kolme päivää, kolme yötä olin tomussa itkein Herran eessä maannut. — Enk' itkein vain, vaan Hälle raivoten, tilille vetäin, kiukuin kiroten maailmaa, itseäni; kristikuntaan ikuista vihaa vannoin —
MUNKKI.
Ah, sen uskon!
NATHAN. Vaan vähitellen järki palautui, se vienoin äänin puhui: 'Jumala on silti, — Hänen päätöstään myös tämä! No niin! Käy! tee sä, niitä ymmärsit jo aikaa, mit' ei varmaan vaikeampi lie tehdä kuin ol' ymmärtää, jos vain sa tahdot. Nouse!' — Nousin, Jumalalle ma huusin: 'Minä tahdon, jos Sa tahdot mun tahtovan!' — Te siinä samassa ratsulta laskeudutte, lapsen tuoden minulle käärittynä viittaanne. — Oon unhoittanut, mitä teille silloin ma sanoin, mitä mulle te. Tään verran ma muistan: lapsen vuoteelleni vein ja sitä suudellen ma polvistuin ja huokailin! Ah, Herra, yksi sentään takaisin korvaukseksi seitsemän!
MUNKKI.
Te, Nathan, Nathan, ootte kristitty!
Jumalan nimess' oottekin ei kukaan
sen enempää, ei koskaan!
NATHAN. Hyvä meille! Mi nähkääs minut kristityks saa teistä, minusta teidät juutalaiseks saa! Mut enempää ei meidän toisiamme näin pidä hellyttää. Nyt tekoa on tarvis! Ja vaikk' oitis toisen lapseen mun sitoi lempi seitsenkertainen; vaikk' aatoskin, ett' uudelleen mun pitää hänessä menettää nuo poikani, mun surmaa: — minä tottelen, jos hänet pois multa jälleen vaatii Sallimus!
MUNKKI. Sep' oikein! Siihen teitä neuvoa juur' epäröin mä. Ja nyt siihen teitä jo hyvä henkenne on neuvonut!
NATHAN. Vaan hänt' ei multa saa ken tahansa koettaa viedä.
MUNKKI.
Eihän — eihän suinkaan.
NATHAN. Kell' oikeutta suurempaa kuin mulla ei ole häneen, hänell' olkoon se varhempi ainakin —
MUNKKI.
Niin, juuri niin!
NATHAN. min luonto, veriheimolaisuus suo.
MUNKKI.
Niin minustakin!
NATHAN. Mainitkaa siis heti mies mulle, sukuaan ken jotenkin ois — veli tahi setä taikka serkku; — hält' en mä kiellä häntä, tyttöä, jok' kodin, uskonnon min tahansa kauneeksi syntyi sekä kasvatettiin. — Mua enemmän te tästä herrastanne ja suvustansa, toivon, tiedätte?
MUNKKI.
En luullakseni sentään, hyvä Nathan! —
Jo kuulittehan, että luonaan oon
vain vähän aikaa ollut.
NATHAN.
Tiennette
kai sentään, mitä sukua ol' äiti?
Kai Stauffeja, vai kuinka?
MUNKKI.
Mahdollista!
Niin luulen, niin.
NATHAN.
Häll' eikö veli ollut,
Konrad von Stauffen — ristiritari?
MUNKKI. Niin oli, muistelen. Mut malttakaas, viel' onhan eräs herravainaan kirja muu hallussain. Kun Askaloniin hänet me hautasimme, poveltaan sen löysin.
NATHAN.
Mik' on se?
MUNKKI. Rukouksia siinä on. Rukouskirjaa, tuumin, aina käyttää voi kristitty. — En minä tosin, kun en taida lukea —
NATHAN.
Ei siitä mitään!
Vain asiaan!
MUNKKI. On mulle selitetty, ett' alku- sekä loppulehteen kirjan on herra luettelon omastaan ja rouvan suvust' omin käsin tehnyt.
NATHAN.
Sep' oivaa! Juoskaa, kirja noutakaa!
Nopeaan! Saatte kultaa painon sen,
ja lisäks tuhat kiitosta! Pian, juoskaa!
MUNKKI. Niin mielelläin! Mut arapiaks sen on herra kirjoittanut. (Lähtee)
NATHAN. Vähät siitä! Tuo tänne vain! Oi Luoja, jospa sentään saan pitää tytön, vävyn sellaisen näin itselleni voittaa! — Tuskin vain! — Niin, käyköön miten käy! Vaan tällaista ken patriarkalle lie kielinytkään? Mun täytyy sitä muistaa kysyä! Se oisikohan Dajan työtä —?