YHDEKSÄS KOHTAUS.
NATHAN ja RISTIRITARI.
NATHAN.
Te — tekö siellä?
RISTIRITARI. Kauaks aikaa jäitte luo sulttaanin.
NATHAN. En niinkään kauaksi. Menoni sinne kävi viipyen. Ah, Kurt, se mies on maineens' arvoinen, on tosiaan; vain varjokseen jää maine. Mut ennen muuta kohta kuulkaahan vain…
RISTIRITARI.
— Mitä?
NATHAN. Teitä puheilleen hän tahtoo ja käskee viipymättä tulemaan. Vain kotiin mua saattakaa, siell' ensin mä hälle jotain muuta toimitan, ja sitten menemme.
RISTIRITARI. En tahtois, Nathan, taloonne toiste tulla, ennenkuin ..
NATHAN. Siell' oottekin sill' aikaa käynyt? Ootte siis puhutellut Rechaa? — Sanokaas: hän miellyttikö teitä?
RISTIRITARI. Lumos minut! Vaan — jälleen nähdä häntä — en, en voi! En koskaan! — Taikka oitis luvatkaa, — ett' ikuisesti, ikuisesti häntä saan katsoa.
NATHAN. Mun kuinka ymmärtävän tään haluatte?
RISTIRITARI (hetkisen äänettömyyden jälkeen heittäytyen äkkiä
hänen kaulaansa).
Isä!
NATHAN.
Nuori mies!
RISTIRITARI (irtautuen hänestä yhtä nopeaan).
Ei poika? — Pyydän —!
NATHAN.
Rakas nuori mies?
RISTIRITARI. Ei poika? — Pyydän teitä — vannotan nimessä luonnon ensi siteiden! — Pois niiden tieltä siteet myöhemmät! olemaan ihminen vain tyytykäähän! Mua älkää työntäkö pois luotanne!
NATHAN.
Ah, rakas ystävä!…
RISTIRITARI. Ei poika? Eikö? Ei sittenkään, ei sittenkään, jos ois sydämeen tyttärenne avannut tien lemmelle jo kiitollinen tunto? Ei sittenkään, jos viittaustanne vartoin he yhteen sulaa tahtois kumpikin? — Vait ootte?
NATHAN.
Hämmästynyt, ritarini.
RISTIRITARI.
Mä hämmästytän teitä? — Oudot, Nathan,
ei teille omat aatoksenne lie?
Mun suussain hämmästyttääkö ne teitä?
En ymmärrä.
NATHAN. Viel' enhän tiedä edes, ken Stauffeist' isänne on ollutkaan?
RISTIRITARI. Mit' on tää, Nathan? Tällä hetkellä uteliaisuutt' yksin tunnetteko?
NATHAN. Niin, nähkääs, muinoin itse muistelen ma tunteneeni erään Stauffin — Konrad hän oli nimeltään.
RISTIRITARI. Vaan jospa ois isäni nimi sama?
NATHAN.
Todellako?
RISTIRITARI. Isäni kaima oonhan itse: Kurt on Konrad myös.
NATHAN. Ei silti tämä Konrad isänne ollut. Ristiritar' oli hän niinkuin tekin; oli naimaton.
RISTIRITARI.
Oh sekö —!
NATHAN.
Miten?
RISTIRITARI. Sekö estäis häntä isäni olemasta?
NATHAN.
Pilaa vain!
RISTIRITARI. Ja teill' on kovin ahdas aatos tässä! — Mit' oiskaan siinä! Lehtolastakaan, äpärää, ei voi siltään halveksia. — Vaan sukujohtoni jo jättäkäämme niin omastanne pääsette te myös. Ei silti, ett' ois sukupuustanne minulla epäilystä pienintäkään. Ei, taivas nähköön! Abrahamiin asti sen oksa oksalt' osaisitte näyttää! Siit' asti itse tunnen sen, ja valoin voin vahvistaa.
NATHAN. Te katkeraksi käytte. — Vaan ansaitsenko sitä? Kielsinkö jo jotain teiltä? Sanoistanne vain en teit' oitis kiinni ota — siinä kaikki.
RISTIRITARI.
Ah niinkö? — Siinä kaikki? Anteeks siis!!…
NATHAN.
Vain tulkaahan nyt, tulkaa!
RISTIRITARI.
Minne? En!
En taloonne! En, en! Mua polttaa siellä!
Mä täällä odottelen teitä. Menkää!
Jos jälleen nähdä hänet täytyy mun,
niin kyllin usein näen häntä vielä.
Jos en — niin aivan liiaks oon jo nähnyt.
NATHAN.
Mä riennän minkä voin.