XVII
RUHTINATAR KORNAKOVA.
— Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.
Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan, raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten, tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.
Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä, jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.
Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:
— Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; — mitä taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää… hän on aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon kanssa istuskella?
Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän ennätti jatkamaan:
— No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?
— Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat… erittäinkin Etienne — vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin — un garçon, qui promet — Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: — ajatelkaapa, mon cousin, mitä se äskettäin tekasi…
Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:
— No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen, että annoin anteeksi, mon cousin.
Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta nauruansa.
— Lyöttekö te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan lyöttekö.
— Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen nopean katseen isään; — tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette, mutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri mieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä tästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen kokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa lapsiin pelon avulla. — Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko välttämätön… vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään enemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?
Tällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni sillä hetkellä vähän tukalaksi.
— Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa neljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas tytöt! — se on toinen asia.
"Mikä onni, ajattelin, — etten ole hänen poikansa."
— Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen kokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin ei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan moista nerontuotetta: — se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa minulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne odottaa?
Ja pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen keskustelun lisäsi:
— Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma mielipiteensä.
Ruhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti hymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot, koska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.
— Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän meihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.
Me nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää mitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.
— Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.
— Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen Volodjan tukkaa: — vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:
— Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!
— Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa: — mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.
— Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.
— Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.
"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!… ei taida olla muuta puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.
Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. — Pidin esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt; sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.
Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä — silloin olin kuuden vuotias — nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta, nipisti minua poskesta ja sanoi:
— Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja hyväksi pojaksi.
Nämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole kaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja viisas poika.
Kuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea maan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut huulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa tekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen palkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä, ja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.