XVIII
RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.
Kun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä tekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa, herkesi myös sanomasta, te, rakas ystäväni, ja kutsui tulemaan meille illaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken istuttuaan läksi.
Vieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että pihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.
— Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan huoneeseen, mummon kättä suudellen.
Se oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret epoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti. Hänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä vapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli tukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään ilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.
Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja vielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen oli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton urhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä onnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa tuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää mitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi valmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet lopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän kunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin epäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan kadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä uskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut yleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan huolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella. Ei hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen asemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea kunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli sekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä ja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa asemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki kylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä, joilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan. Käytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on ominainen hyvin ylhäisiin piireihin kuuluville ihmisille. Hän oli myös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli kuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa nuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli lukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla, perusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat tuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia Racineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta, Fénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja hän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä runoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin teoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja luvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan kirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa jonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän ei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta sivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja esimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se yksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen tiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä suvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja sanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten hätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän olikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja määräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen asemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti kelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, — että monet nuoret ja sievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita hän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut nähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa, kun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.
Ei ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka olisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman kasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi hän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja osotti hänelle aina suurta kunnioitusta.
En voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki hänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen ilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän oli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan vapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani minut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä annoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut luokseen ja sanoi:
— Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.
Tällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista, mutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.
Vieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme ainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.
— Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut maalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.
— Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen hihalleen: — kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä niinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka ehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska heillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten näin: "paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko kotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee poikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä rauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani". — Tämä kaikki on hyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän lainkaan pitänyt asiata hyvänä: — pojat olisivat jo kauan sitten olleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja vähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he voivat maalla saada?… onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja toinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin villit… eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.
— Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: — mitä varten nuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on erinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me muuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä tunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani — se on erinomainen maatila! ja se tuottaa sievoset tulot.
— Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo surullisella ilmeellä: — minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä ainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin, vetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties mitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään. Tiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on — mutta hän uskoo mieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että lapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän guvemantin kanssa maalle, — ja tietysti hän uskoo senkin! jos se sanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee ruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi, sanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan. — Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä toisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: — minun tulee usein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja että hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista surua sydämmessään — tiedän sen aivan hyvin — eikä voi olla onnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän…
Mummo peitti kasvonsa nenäliinaan.
— Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: — te ette näenmä ole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi — olette alituisesti epätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. — Kuinka saatattekaan niin sanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi, erinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, — un parfait honnête homme!
Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.