XXII
MASURKKA.
Nuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa ensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja sensijaan kuin olisi tehnyt "Pas de Basques", joita Mimmi oli meille opettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan asti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä yhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.
Koska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan mummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.
"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. — Eihän Mimmi mitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut, että masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä jalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne Iivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de Basques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan. Ei ole hullumpaa!… Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla, tuolla se menee… Minun oli perin hauska olla."
Masurkka oli päättymässä, muutamat iäkkäät miehet ja naiset jo nousivat jättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen kuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo näytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen: soittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa tanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi tanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla mummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista lukemattomista ruhtinattarista. "Rose ou hortie" sanoi hän minulle.
— Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: — menehän nyt ystäväni, mene.
Vaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon nojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt kieltäminen. — Minä nousin, sanoin "rose" ja katsahdin arasti Sonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi ilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi juosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt mitä minun oli jaloillani suorittaminen.
Tiesinhän minä että "pas de Basques" eivät sovi, jopa voivat suorastaan saattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin määrin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat omin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä ja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan eteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin varmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä tarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka tuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä, kun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi ruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella ja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin niin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani samalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään tahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki katselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas ivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti välinpitämättömänä.
— Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut ääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni käden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden hyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet paikalle. Masurkka päättyi heti.
— Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!
* * * * *
Kaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään… minulta on tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan… kaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita kaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa? miksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini? miksi Sonitshka… hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini aikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis hänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä, eipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden… Ja mielikuvitukseni vei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä olevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä pääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset hattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta rauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä mielikuvituksessani.