XXIII
MASURKAN JÄLKEEN.
Illallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän, lasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi muutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden jälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori herra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua iloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi minua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli minun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun illallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan neljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun nuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan pysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko ruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja rupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.
Samassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta pöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa: hän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä siirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui tyttärensä kanssa.
— Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,
— Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.
— Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.
— No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin ja, varomattomasti kyllä, hymähti.
— Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.
— Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä… tuossapa on sinulle kavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.
Sonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.
Juomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut kokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä hullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi koukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä paikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni nauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä vaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän nauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme väkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen jalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu olisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun minä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.
Kulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat hiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin kuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja terve, että miellytin itseänikin.
"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin muitakin miellyttää".
Mutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin niissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä oli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja hienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin kuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan itseäni.
En voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin oli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen edestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä enempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä tunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni pyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja minun teki mieli itkeä.
Kun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse katsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos voisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja ettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.
— Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella, vapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin sanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.
— On… hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen kasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.
— Erittäinkin illallisen jälkeen… Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä (aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette ja me emme enää näe toisiamme.
— Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä päitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi kuljimme: — joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme Tverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?
— Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä, niin juoksen yksin — ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.
— Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: — minä sanon aina sinä eräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan keskenämme sinä. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja katsahtaen minua suoraan silmiin.
Olimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa loppusoitosta.
— Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan saattoi sanani kuulumattomaksi.
Sonitshka nauroi ja sinutteli minua.
Soitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta, jossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin keksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin kertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. "Tahdotko?" kaikui korvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään nähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin, pujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en tähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen kokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että näkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi ruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin hän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan äitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä, ja katosi sitten oven taa.
Volodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet Sonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme häntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä tiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu minulle.
Hyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan kylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli ymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja valtansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka yrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.
Ensi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran tunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo kulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden tunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi sitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin rakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.