I
MITÄ PIDÄN NUORUUTENI ALKUNA.
Olen sanonut, että ystävyyteni Dmitrin kanssa antoi minulle uuden käsityksen elämästä, sen tarkotuksesta ja suhteista. Tämän käsityksen ytimenä oli vakaumus, että ihmisen on määrä pyrkiä siveelliseen täydellisentymiseen, ja että tämä täydellisentyminen on helppo, mahdollinen ja ikuisesti jatkuva. Mutta tähän asti olin ainoastaan nauttinut uusien ajatusten tulvasta, jotka uusi katsantokantani synnytti, — nauttinut myös loistavien tulevaisuuden tuumien tekemisestä; elämäni sitävastoin kulki yhä samaa pikkumaisuuden, hajanaisuuden ja työttömyyden menoa.
Ne jalot, ylevät ajatukset, joista keskustelimme jumaloimani ystävän, Dmitrin kanssa, miellyttivät enää ainoastaan ymmärrystäni, vaan ei tunnettani. Mutta sitten eräänä hetkenä nuo ajatukset tulivat mieleeni niin tuoreina ja niin voimakkaana siveellisenä ilmestyksenä, että todella säikähdin huomatessani kuinka paljon aikaa olin turhaan kadottanut, ja tahdoin heti samasta sekunnista alkaen ruveta sovittamaan ihanteita elämääni, lujasti päättäen olla koskaan enää luopumatta niistä.
Ja siitäpä ajasta katson nuoruuteni alkaneen. Siihen aikaan olin täyttämässä kuusitoista vuotta. Kotiopettajat yhä kävivät luonani; St Jérôme piti lukujani silmällä, ja minä vastoin tahtoani, haluttomasti valmistuin yliopistoon. Milloin en lukenut, oli toimenani hajanainen haaveilu ja mietiskely yksinäisyydessä, voimistelu — tullakseni maailman vahvimmaksi mieheksi, — vetelehtiminen pitkin kaikkia huoneita ilman mitään määrää, erittäinkin piikain käytävässä, ja peiliin katseleminen, jonka luota tosin aina läksin allapäin ja inhollakin. Ulkomuotoni oli — siitä tulin yhä varmemmaksi — ruma, enkä voinut lohduttaa itseäni edes tavallisimmilla lohdutuksilla, joita ihmisillä on semmoisissa tapauksissa tarjona. En voinut sanoa kasvojani paljon puhuviksi, viisaan tai jalosukuisen näköisiksi. Mitään "puhuvaa" ei niissä ollut, vaan piirteet olivat mitä tavallisimmat, raa'at ja pahannäköiset; silmät olivat pienet, harmaat, erittäinkin silloin kuin katselin itseäni peiliin, — pikemmin tyhmät kuin ymmärtäväiset. Miehekästä oli minussa vieläkin vähemmän; vaikka kasvultani en ollut pieni ja ikääni nähden sangen voimakas, kaikki kasvojen piirteet olivat pehmeät, veltot, epämääräiset. Samoin ei ollut edes mitään jalosukuista kasvoissani; päinvastoin ne olivat semmoiset kuin yksinkertaisella moukalla, aivan yhtä suuret kädetkin ja jalat; ja tuo tuntui minusta siihen aikaan sangen häpeälliseltä.