II
KEVÄT.
Sinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään, miltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan viikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä paastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.
Märän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että "poika oli tullut isäänsä noutamaan", oli sää jo kolmen päivän aikana lämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen likanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin rännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä, aitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua, pihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja portaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo erikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen: kirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja, päiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä hennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää, että suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä tuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, — tosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän aavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi aamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin luokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin mustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa kädessäni minulla oli kulunut Frankerin "Algebra", toisessa pieni liitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja kyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli pihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui puutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät huomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella. Ei minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen, joten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin kasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin. Nikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki mieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja aloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli nyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja yhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin Nikolain luo.
— Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni mahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin harmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.
Kitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai kaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään heltineet irti.
"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on synti jatkaa lukua ja minä lakkaan." Kehys liikahti toiselta syrjältä ja irtaantui.
— Mihin se on vietävä? kysyin minä.
— Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai nähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni: — niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa numerojärjestyksessä.
— Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.
Vaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta painavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki mieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat tiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja Nikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta. Tuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului liikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.
Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.
Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen auringonpaiste, — se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen, jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: — "pitää nyt vaan pian, pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää." Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa, avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat — yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota tähän aikaan sain kokea.