VIII
TOINEN RIPPITUNNUSTUS.
Papin lähestyvät askeleet saattoivat minut heräämään mietteistäni.
— Hyvää päivää, sanoi hän korjaten kädellään harmaita hiuksiaan. —
Mitä te haluaisitte?
Pyysin häntä siunaamaan minua ja erityisellä mielihyvällä suutelin hänen kellertävää pienenlaista kättään.
Selitettyäni hänelle asiani hän sanaakaan sanomatta meni pyhäinkuvien eteen ja alkoi ripityksen.
Kun se oli päättynyt ja minä olin voittanut häpeäni sekä sanonut kaikki mitä sydämmelläni oli, pani hän kätensä pääni päälle ja lausui sointuvan hiljaisella äänellään: — "Tulkoon taivaallisen Isän siunaus sinun ylitsesi, poikani, ja säilyttäköön Hän sinussa aina uskon, lempeyden ja nöyryyden hengen. Amen."
Olin täydellisesti onnellinen; onnen kyyneleet nousivat kurkkuuni, minä suutelin hänen kaapunsa poimua ja nostin pääni. Munkin kasvot olivat aivan rauhalliset.
Tunsin nauttivani liikutuksesta ja peläten sen haihtumista sanoin rippi-isälleni pian hyvästi. Sivulle katsomatta — ettei mieleni hajaantuisi — tulin muurien ulkopuolelle ja istuin jälleen ajurin horjahteleville rattaille. Mutta ajoneuvojen tärinä, silmien edessä vilahtelevien esineiden kirjavuus pian haihduttivat tunnelmani, ja kuvailin nyt jo sitä, miten rippi-isäni varmaankin ajattelee, ettei hän ole vielä yhdelläkään nuorukaisella tavannut niin ihanaa sielua kuin minulla oli, eikä ole koskaan tapaavakaan, sillä semmoisia ei ole edes olemassakaan. Minä olin varma siitä; ja varmuuteni herätti minussa ilon, joka oli sitä lajia, että vaati jakamista myös muille.
Hirveästi halutti puhella jonkun kanssa; ja kun ketään muuta ei ollut käsillä kuin tuo ajuri, käännyinkin hänen puoleensa.
— Viivyinköhän kauankin? kysyin.
— Olipa sitä kotvanen, ja hevostakin olisi jo pitänyt ruokkia, sillä minähän olen yövosikka, vastasi ajurivanhus. Hän oli auringon noustua nähtävästi entistä virkeämpi.
— Minusta tuntui kuin olisin viipynyt ainoastaan minutin verran, sanoin minä. — Tiedätkös, mitä varten kävin luostarissa? lisäsin minä istuutuen syvennykseen, joka oli lähempänä vanhusta.
— Mitäpä se meikäläiseen kuuluu? Mihin käsketään, sinne ajamme, vastasi hän.
— Ei, mutta sanoppa sentään, mitä luulet? tiedustelin yhä.
— Taisitte olla hautapaikkaa jollekin vainajalle ostamassa, sanoi hän.
— En ollenkaan; arvaappa vielä!
— En voi arvata, herra, toisti hän.
Ajurin ääni tuntui minusta niin suopealta, että päätin tehdä hänen tiettäväkseen syyn luostarissa käyntiini, jopa ilmaista hänelle tunnelmanikin.
— Tahdotko niin kerron sinulle? näes nyt…
Ja niin kerroin hänelle kaikki ja kuvasin kaikki herttaiset tunteeni.
Vielä nytkin punastun häpeästä, tätä muistellessani.
— Niin vai, sanoi ajuri epäluuloisesti.
Ja pitkän aikaa hän sen jälkeen oli ääneti, ja istui liikkumatta paikallaan, ainoastaan silloin tällöin korjaten kauhtanansa poimua, joka yhtämittaa pääsi irralleen hänen liian suurissa saappaissa tärähtelevän jalkansa alta. Jo luulin hänenkin ajattelevan minusta samoin kuin rippi-isäni, s.o., että niin ylevää nuorukaista ei ole toista koko maailmassa; mutta hän kääntyi samassa minuun päin.
— Olihan se oikea herras-asia, se teidän asianne.
— Mitä? kysyin minä.
— Asianne, sanon, oli oikea herras-asia, toisti hän mutustellen hampaattomilla huulillaan.
— "Eipä se olekaan minua ymmärtänyt", ajattelin minä, enkä enää puhunut hänen kanssaan kotiportille asti.
Ellei juuri liikutuksen ja hurskauden tunto, niin ainakin tyytyväisyys siihen, että tuon tunteen olin kokenut, pysyi minussa koko matkan, huolimatta siitä, että päivän kirkkaassa paisteessa vilisi kirjavanaan väkijoukkoa kaikkialla kaduilla; mutta heti kotiin tultuani hävisi koko tunnelma jäljettömiin. Minulta näet puuttui 20 kopekkaa maksaakseni ajurille. Hovimestari Gavrilo, jolle jo ennestään olin velkaa, ei ruvennut enempää lainaksi antamaan. Kahdesti näki ajuri minun juoksevan pihan yli rahoja hakemassa. Hän näytti arvanneen asemani, kiipesi alas kuskipukilta, ja vaikka oli näyttänyt niin hyvältä, rupesi nyt, minua pistelläkseen, ääneen kertomaan semmoisista veijareista, jotka jättävät vosikoille maksamatta.
Kotona nukkuivat vielä kaikki, niin etten voinut saada noita 20 kopekkaa muilta kuin palvelijoilta. Vihdoin Vasili maksoi puolestani, sittenkuin olin kunniasanallani luvannut suorittaa takasin, jota sanaani hän tosin ei nimeksikään uskonut (kuten hänen kasvoistansa saatoin päättää), vaan maksoipahan vaan muuten, koska piti minusta ja muisti sen palveluksen, jonka olin hänelle kerran tehnyt. Niin meni tämä tunne kuin tuhka tuuleen. Kun rupesin pukeutumaan mennäkseni yhdessä muiden kanssa herran ehtoolliselle ja kävi ilmi, ettei pukuani oltu korjattu ja että sitä oli siis mahdoton käyttää, niin tulin hirveän paljon syntiä tehneeksi. Puettuani ylleni toisen puvun minä menin kirkkoon jonkinlaisessa kummallisessa ajatusten levottomuudessa, — ja kokonaan luottamatta hyviin ominaisuuksiini.