X

HISTORIAN TUTKINTO.

Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme, joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä. Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti jaettavissa kolmeen luokkaan.

Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli, kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut — ilman näkyviä alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan. Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä. Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän pelkäsin. — Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän, veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen. Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos. Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä, mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. — "Ikonin ja Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet juoksivat selässäni ja niskassani.

— Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.

— Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev? — sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti, joka seisoi takanani.

— Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.

— Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: — onko Irtenjeviä huudettu?

— Tietysti; miksi ette mene?… Mokomakin herra! lisäsi hän puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa. Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.

Kolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt lähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori professori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen, rintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen nopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten "vihdoin", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan lasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen katseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin meissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka), koskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki päällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput. Minua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut tervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin Ikoninin kanssa yhdeksi tutkittavien käsitteeksi, ja oltiin siis jo edeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin arkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti silmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli minulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja siitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän liiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua ottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi muka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin rintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt kymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut, vaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.

— No, sanoi silmälasiprofessori.

Ikonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.

— Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi nuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän tuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori tähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia, sillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja jälleen panna nenälleen.

Ikoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen kasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään pöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin professoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä heilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat toisiinsa.

— Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: — omilla varoillaan eläjä!

Minä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään keskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi läsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä, että kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys suoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan noin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille muka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.

Kun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen vastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa häntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli vastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi käymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota erinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin niin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies oikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle asettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori nyykäytti päätänsä ja sanoi: "hyvin", ja merkitsi jotain papereihinsa. Palattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka jumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty korkein arvosana, viisi.