XIII
UUSIA TOVEREITA.
Talvi oli kulunut huomaamatta ja jo taas lumi alkanut sulaa. Yliopiston ilmotustaululle oli jo naulittu luettelo tutkintojen järjestyksestä, kun äkkiä todella hoksasin, että minun oli annettava vastauksia kahdessatoista eri aineessa, joissa olin kuunnellut luentoja, mutta joista en ollut ainoatakaan todella kuunnellut, sitä vähemmin pannut paperille taikka valmistanut tutkintoa varten. Merkillistä, ettei niin selvä kysymys kuin: miten minun käy tutkinnossa? ollut kertaakaan mieleeni juolahtanut. Mutta tänä talvena olin ollut niin sakeaan usvaan kietoutunut, nauttiessani vaan siitä että olin suuri ja "comme il faut", — että tuon kysymyksen muistuessa minä vaan vertasin itseäni tovereihini ja ajattelin: aikovathan nekin suorittaa, mutta eihän niistä ole vielä puoletkaan "comme il faut", siis minulla on etuja heidän rinnallaan, jotka takaavat, että minun käy hyvin. Menin luennoille ainoastaan siksi, että olin siihen tottunut ja että isä kehotteli minua. Sitäpaitsi oli minulla paljon tuttujakin, joten yliopistossa olo oli usein hauskaakin. Pidin tuosta luentosalien melusta, puhelusta, naurusta, — rakastin luennon aikana, istuen viimeisellä penkillä, professorin yksitoikkoisen äänen uinuttamana mietiskellä jotakin, tai tarkastella tovereita; rakastin myöskin pistäytyä jonkun toverin kanssa ravintolaan ja palata sieltä varovasti raottaen ovea ja pujahtaen takaisin luentosaliin, rakastin myöskin ottaa osaa vallattomuuksiin, kun ylioppilasjoukot nauraen ja meluten tungeskelivat käytävissä. Tuo kaikki oli ylen hauskaa.
Kun kaikki jo alkoivat käydä ahkerammin luennoilla, kun fysiikan professori lopetti luentokurssinsa ja jätti hyvästi tutkintoihin asti, kun ylioppilaat jo kokosivat muistiinpanovihkojaan ja alkoivat eri ryhmissä valmistua tutkintoon, silloin minäkin arvelin, että taitaa olla aika ryhtyä toimeen. Operov, jonka kanssa me yhä tervehdimme toisiamme, mutta olimme muuten mitä kylmimmissä suhteissa, kuten jo olen sanonut, tarjosi minulle omat vihkonsa, vieläpä ehdotti, että kävisimme niiden mukaan kurssin läpi yhdessä muiden ylioppilaiden kanssa. Minä kiitin häntä ja suostuin, toivoen tämän kunnianosotuksen johdosta kokonaan sopivamme hänen kanssaan entiset erimielisyytemme, mutta pyysin ainoastaan, että kokoonnuttaisiin aina minun luokseni, koska minulla oli hyvä kortteeri.
Minulle vastattiin, että ruvetaan valmistumaan vuorotellen milloin yhden milloin toisen luona, mihin vaan on lyhyempi matka. Ensimäisellä kerralla kokoonnuttiin Zuhinin luo. Hänellä oli pieni, väliseinällä erotettu huone suuressa talossa Trubetskoin bulevardilla. Ensi määräpäivänä tulin myöhään, kun luku oli jo alkanut. Pieni huone oli kokonaan tupakin savun, vieläpä mahorkan vallassa, jota Zuhin itse poltti. Pöydällä oli tuoppi viinaa, tirrikka, leipää, suolaa ja lampaan-reisiluu.
Nousematta seisaalleen Zuhin tarjosi minulle viinaa ja kehotti riisumaan takkini.
— Ette taida olla tottunut tämmöiseen kestitykseen, lisäsi hän.
Kaikki olivat likasissa karttuunipaidoissa, irtonaiset rintapaidat näkyvissä. Koettaen olla ilmaisematta ylenkatsettani heihin minä riisuin takkini ja heittäysin toverillisesti sohvalle. Zuhin luki vihkojen mukaan, toiset pysäyttelivät häntä kysymyksillään, joihin hän vastasi ytimekkäästi, viisaasti ja täsmällisesti. Aloin kuunnella, ja ymmärtämättä paljoakaan, kun en ollut edellistä kuullut, tein kysymyksen minäkin.
— Ohhoh, ettehän te voi kuunnella, kun ette tuota tiedä, sanoi Zuhin: — minä annan teille vihot, niin käytte läpi huomiseksi; eihän siitä selittämisestä muuten ole hyötyä.
Häpesin tietämättömyyttäni, ja samalla tuntien Zuhinin huomautuksen olevan paikallaan, lakkasin kuuntelemasta ja aloin tehdä havaintoja näistä uusista tovereista. Luokiteltaessa ihmisiä comme-il-faut ja ei comme-il-faut ihmisiin, nuo näyttivät kuuluvan toiseen luokkaan ja herättivät siis minussa ei ainoastaan ylenkatsetta vaan myöskin personallista vastenmielisyyttä, erittäinkin koska he, olematta comme il faut, sittenkin pitivät minua vaan vertaisenaan, vieläpä hyväntahtoisesti asettuivat jonkinlaisiksi suojelijoikseni. Tuota inhoa herättivät minussa erittäinkin heidän jalkansa ja likaset kätensä purtuine kynsineen, sekä Operovin pikkusormen pitkä kynsi, ja heidän punertavat paitansa, ja irtonaiset rinnustimensa, ja haukkumasanansa, joilla he osottivat, toinen toisilleen hellyyttä, ja likanen huone, ja Zuhinin tapa alituiseen niistää nenäänsä painamalla sormea toista sierainta vasten, ja erittäinkin heidän omaperäinen puhetapansa, jossa sanoilla oli omituiset korkonsa ja sovitut painonsa.
Huolimatta kuitenkin näistä siihen aikaan minulle ylen vastenmielisistä ulkonaisista seikoista minä vainusin noissa ihmisissä jotakin hyvää ja kadehdin sitä iloista toverihenkeä, joka heitä yhdisti. Tunsin heihin vetovoimaa ja pyrin heitä lähestymään, niin vaikeata kuin se minulle olikin. Hiljaisen ja rehellisen Operovin jo tunsin: nyt oli erittäin mieleeni tuo vikkelä, tavattoman älykäs Zuhin, joka näytti olevan tämän piirin päämiehiä. Hän oli pienehkö, ruskeatukkainen, tanakka mies, kasvot vähän turvonneet ja aina kiiltävät, mutta merkillisen viisaat, elävät ja itsenäiset. Tuon ilmeen vaikutti ennen kaikkea hänen ei aivan korkea, mutta mustien, syvien silmien yli käyristyvä otsansa, harjana seisova lyhyt tukkansa, musta, aina ajelemattoman näkönen partansa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseänsä (mikä puoli minua aina kovasti miellytti ihmisissä), mutta hänen järkensä ei tuntunut milloinkaan jäävän työttömäksi. Hänen kasvonsa olivat niitä paljon puhuvia kasvoja, jotka muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin ensi kerran ne näitte, yhtäkkiä kokonaan muuttuvat silmissänne. Tuo tapahtui minulle lopulla iltaa. Yhtäkkiä näyttäytyi hänen kasvoillaan uusia ryppyjä silmät painuivat syvemmäs, hymy muuttui toiseksi ja koko kasvot saivat niin toisen muodon, että olisin vaivalla tuntenut häntä samaksi.
Kun lukeminen oli loppunut, niin Zuhin, muut ylioppilaat ja minä, osottaakseni toverillisuuttani, joimme kukin lasillisen viinaa, ja tuoppi meni melkein tyhjäksi. Zuhin kysyi kellä olisi ollut antaa suutarinmarkka, että eräs vanha vaimo-ihminen, joka häntä palveli, olisi lähetetty ostamaan lisää. Minä rupesin tarjoomaan omia rahojani, mutta Zuhin ei ollut kuulevinaan ja kääntyi Operovin puoleen, joka antoi hänelle lasihelmikukkarostaan vaaditun kolikon.
— Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut mitään.
— Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan ajatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon luunydintä). — Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta hymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi hänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole enää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko minusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä niinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa; — kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla juomapäällä.
— Missä se kuljeksii? kysyi joku.
— Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: — jo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin kapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. — Mutta mikä terävä pää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies hukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se luonnollaan yliopistossa pysyisi.
Vielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös seuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli lähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa yksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin Operovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli tullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi jonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista Zuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan voinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia tuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa, johon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja tuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, — vai pitikö antaa myöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään kohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan täydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat ihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia, jotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka heille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä lähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen kangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle erittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut heitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän edessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä ansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en voinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle pohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi silmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla jota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään epämiellyttävää.
Parin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa Zuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu, olin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät saavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni mitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja usein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille tuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.
Päivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin, perehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja ainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän kanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.
Kerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa, erittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta. Ihmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä, tunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin kirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan. Pushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin minulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena lukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten sekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon paremmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää. En myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä suuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs toinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston orkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää musiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin heidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen ääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta lainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta sitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se ylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi? hollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi joutavaa turhuutta? — häämötteli minulle joskus jo mielessäni kadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa, jota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat toisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta tuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka käytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja saattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät loukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään. Toisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat tehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin luonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä jotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut jotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan kanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.