XLIV
MINÄ SAAN REPUT.
Vihdoin alkoi ensimäinen tutkinto, differentsiaaleissa ja integraaleissa, mutta minä olin yhä jonkinlaisen kummallisen usvan vallassa enkä tehnyt itselleni selvää siitä mikä minua odotti. Iltasin, Zuhinin ja muiden toverien seurassa oltuani, minuun tuli ajatus, että pitäisi muuttaa jotain mielipiteissäni, että jotain oli niissä väärää, mutta aamusin päivänpaisteen mukana rupesin jälleen comme-il-faut ihmiseksi, olin siihen tyytyväinen enkä halunnut mitenkään muuttuvani.
Tämmöisessä mielentilassa ajoin ensimäiseen tutkintoon. Istuin niille penkeille, missä olivat ruhtinaat, kreivit ja paronit, antauduin keskustelemaan ranskankielellä, ja (niin kummalta kuin se kuuluukin) ei juolahtanut mieleenikään, että nythän oli kohta vastaaminen aineissa, joita en nimeksikään osaa. Katselin levollisesti niitä, jotka lähestyivät tutkijain pöytää, jopa otin laskeakseni muutamista pilaakin.
— No, Grapp rukka, sanoin minä Ilinkalle, kun hän palasi pöydän luota: — tokko pelottaa?
— Saammepa nähdä, kuinka teidän itsenne käy, vastasi Ilinka, joka ylioppilaaksi tultuaan oli noussut täydelliseen kapinaan minun vaikutustani vastaan, ei hymyillyt minun häntä puhutellessani ja oli minulle kaikin puolin ynseä.
Minä hymähdin ylenkatseellisesti vastaukseksi Ilinkalle, vaikka hänen lausumansa epäilys panikin minut vähän hätkähtämään. Mutta entinen usva jälleen karkotti pelon ja minä pysyin edelleen hajamielisenä ja välinpitämättömänä, jopa lupasin paroni Z:lle, että heti kun minua on tutkittu, menen hänen kanssaan ravintolaan aamiaiselle. Kun minut huudettiin esille Ikoninin kanssa, oikasin minä pukuni poimut ja hyvin levollisesti menin tutkintopöydän ääreen.
Pieni säikähdyksen väristys kävi pitkin selkääni vasta silloin kuin nuori professori, sama mies, joka oli tutkinut minua pääsytutkinnossa, katsahti suoraan silmiini ja minä kosketin paperiin, johon kysymykset olivat kirjotetut. Ikonin otti lappunsa, samalla rynnäkköliikkeellä, kuin ennenkin; hän antoi sentään jotakuinkin mahdollisia vastauksia, vaikkakin huonoja, mutta minä vuorostani tein nyt sen minkä hän oli tehnyt ensi kerralla, vieläpä pahemminkin, sillä minä otin uuden lapun, enkä edes siihenkään osannut mitään vastata. Professori katsahti säälien minuun ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:
— Te ette voi siirtyä toiselle kurssille, herra Irtenjev. Parasta kun jätätte tutkinnot sikseen. Tiedekunta on puhdistettava. Samoin ette tekään, herra Ikonin, lisäsi hän.
Ikonin pyysi saada uudistaa tutkintonsa, ikäänkuin armosta, mutta professori vastasi hänelle, ettei kahdessa päivässä ehdi korjata semmoista mitä ei kokonaiseen vuoteen ole saanut aikaan, ja kielsi jyrkästi. Ikonin rukoili nöyrästi jälleen armoa; mutta professori ei sittenkään suostunut.
— Saatte mennä, hyvät herrat, sanoi hän yhtä hiljaa ja yhtä varmasti.
Vasta silloin minä rupesin lähtemään pöydän äärestä ja minua hävetti, että olin vaitiolollani ikäänkuin ottanut osaa Ikoninin alentaviin armonpyyntöihin. En muista miten kuljin salin läpi ylioppilaiden ohi, mitä vastasin heidän kysymyksiinsä, kuinka tulin eteiseen ja kuinka kotiin! Olin loukkaantunut, häväisty, olin todellakin onneton.
Kolmeen päivään en liikkunut huoneestani, en ketään nähnyt, tunsin tyydytystä kyyneleistä, kuten lapsuudessa, ja itkin paljon. Hain pistooleja, joilla olisin ampunut itseni, nimittäin siltä varalta, että olisi ruvennut kovasti tekemään mieli ampua. Arvelin, että Ilinka Grapp sylkee minua vasten silmiä, kun tapaa, ja menetteleekin siinä aivan oikein; että Operov iloitsee onnettomuudestani ja kertoo siitä kaikille; että Kolpikov oli aivan oikeassa häväistessään minua Jahrin ravintolassa; että tyhmät puheeni ruhtinatar Kornakovin kanssa olivat tämän saaneet aikaan j.n.e. Kaikki raskaat, itserakkaudelle kiusalliset hetket elämässä tulivat toinen toisensa perästä mieleeni; koetin sysätä onnettomuuteni syyn jonkun toisen niskaan: kuvailin, että joku oli tämän kaiken tahallaan minulle saattanut, keksin kokonaisen salajuonen itseäni vastaan, moitin professoreja, tovereja, Volodjaa, Dmitriä, isää siitä, että hän oli pannut minut yliopistoon, kohtaloa siitä, että se oli antanut minun elää tämmöiseen häväistykseen asti. Arvellen itseni täydellisesti kukistuneeksi kaikkien niiden silmissä, jotka minua tunsivat, pyysin isältä päästä husaariksi taikka Kaukaasiaan. Isä ei ollut minuun tyytyväinen, mutta nähdessään hirmuisen suruni hän lohdutteli minua, sanoen että niin paha asia kuin tuo olikin, saattoi kaikki vielä tulla korjatuksi siirtymiselläni toiseen tiedekuntaan. Volodja, joka myöskään ei voinut ymmärtää tilaani niin erin kauheaksi, arveli, että toisessa tiedekunnassa en ainakaan tarvitsisi hävetä uusien toverien edessä.
Naisemme taas eivät ymmärtäneet eivätkä tahtoneet tai eivät voineet ymmärtää mitä se tutkinto oikeastaan oli, mitä merkitsi jäädä ensimäiselle kurssille, ja he säälivät minua ainoastaan siksi, että näkivät suruni.
Dmitri kävi luonani joka päivä ja oli kaiken aikaa hyvin hellänä ja lempeänä; mutta minusta juuri senvuoksi tuntui, että hän oli kylmennyt minua kohtaan. Tuntui aina loukkaavalta ja pahalta, kun hän tultuaan luokseni vaijeten istui hyvin lähelle minua, vähän samaan tapaan kuin lääkäri istuu sairaan vuoteelle. Sofia Ivanovna ja Varinka lähettivät hänen kauttaan luettavakseni kirjoja, joita olin ennen kysellyt, ja pyysivät minua käymään luonaan, mutta juuri tuossa heidän huomiossaan minä olin keksivänäni ylpeänä, minulle alentavaa ystävyyttä muka jo liian syvälle vajonnutta ihmistä kohtaan. Parin kolmen päivän perästä olin vähän rauhottunut, mutta maalle-lähtöömme asti en liikkunut mihinkään kotoa, vaan yhä kohtaloani ajatellen, tyhjää toimittaen vetelehdin huoneesta huoneeseen, kotolaisiakin vältellen.
Mietin miettimistäni, ja vihdoin kerran myöhään illalla, istuessani yksin alakerrassa ja kuunnellessani Audotja Vasiljevnan valssia, äkkiä hypähdin paikaltani, juoksin yläkertaan, otin esiin vihon, jonka kanteen oli kirjotettu: "Elämän periaatteita", avasin sen ja jouduin katumuksen ja sisällisen innostuksen valtaan. Purskahdin itkuun, mutta nuo eivät olleet enää epätoivon kyyneleitä. Suoriusin ja ojennuin, päätin uudelleen ruveta kirjottamaan elämän periaatteita ja olin lujasti vakuutettu siitä, etten enää milloinkaan tee pahaa, en ole hetkeäkään työttömänä enkä milloinkaan periaatteistani luovu.
Kestikö tätä uutta sisäistä innostusta kauankin, mitä laatua se oli, ja mitä vaikutusta sillä oli henkiseen kehitykseeni, siitä kerron seuraavassa, onnellisemmassa nuoruuteni osassa.