XXIII
NEHLJUDOVIT.
Ensi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov Sergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana paksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan pysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku koiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän vinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli hänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä kampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni tähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista piirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin hyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat; vieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä rumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.
Jokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle jonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, — paitsi Varinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun suurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan kirjaa, jota piteli polvillaan.
Ruhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen ikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä puoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille pitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein rypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta kiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä jotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi hänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet kauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka kireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä hän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli jotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti luoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi katsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella kuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa Dmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi tutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja "tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan vierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, — kävelkää, lukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin huvittaa."
Sofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta näöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen täyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla, hyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin koko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin, että joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä eivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä hän ei voinut milloinkaan nähdä.
Vaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen, jotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja samalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset kuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme, sama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet vähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota vastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna, päättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä nuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita suortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja käytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja hämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni aivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen yhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle silmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan katsoen minuun sanoi: "ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme". Rauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin kuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan huokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana muutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni vähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa ilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti huokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin miellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa, jopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet olevan kauneutta vailla.
Ljubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle jotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli minuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se, jota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin äänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten hän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi kahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä, ystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni ilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: "nythän ei kuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan", ja kutsui luokseen pikku koiransa.
Ljubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan kuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin Dmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon minuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: "no, mitä sanot?" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov Sergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin vielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta lausunut.
Tämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin kuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.
Ainoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja rauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen tätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno ja hyvänmuotoinen käsi — olivat hänessä kaunista.
— Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa keskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan kääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.
Lukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut huoneesta.
— Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?
Siihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä, että kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille jokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin viisaasti ja odottamattomasti, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä vastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta sellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin kiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan että kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän rakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.
— Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen on ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.
Ruhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei hänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).
— Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: — muuten, viivyttekö täällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman monsieur. Milloin aijotte lähteä?
— En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä jostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.
— Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin vuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: — teidän iällänne on ystävyys mainio asia.
Huomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon, vaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi tavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä mahdollisimman edulliselta puolelta.
— Niin, minulle, sanoin minä: — on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta itse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi. (Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen vainuavan sanojeni epärehellisyyttä).
Ruhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella naurullaan.
— No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: — niin c'est vous qui êtes un petit monstre de perfection.
"Monstre de perfection — se on mainiota, täytyy panna muistiin", ajattelin minä.
— Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen arvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin mieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: — hän on keksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota olen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista täydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan… Varja, käske tuomaan lasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti huomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä minua perheellisiin suhteihin: — taikka ei, lähteköön ennemmin hän (nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä lukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista askelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: "Pjotr, tarjoo Maria Ivanovnalle lasillinen vettä jään kanssa", sanoi hän minulle ja taaskin naurahti luonnottomalla naurullaan.
"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta lähtiessäni: — varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan merkillisen viisas nuori mies." En ollut vielä ehtinyt kulkea viittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti minut.
— Merci, mon cher, sanoi hän: — minä olen juuri menemässä sinne, kyllä minä sanon.