XXIV

RAKKAUS.

Sofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi niitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä naisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi vuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan säilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä muutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla neideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä paljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä olijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä tapaavat.

On kolmea lajia rakkautta:

1) Kaunis rakkaus, 2) uhrautuvainen rakkaus ja 3) toimiva rakkaus.

En puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä pelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten milloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään totuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen suhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat siihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut mahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka rakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta, kohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, — rakkaudesta äitiin, isään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, — rakkaudesta ihmisiin.

Kaunis rakkaus on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen rakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine rakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen, jonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat kauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla ei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen nähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän päätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi alituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää tunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat rakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla ei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään piirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu kaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On naurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on vieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin naisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos he vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.

Toinen laji rakkautta, eli uhrautuvainen rakkaus, on siinä, että rakastetaan menetellä uhrautuvaisesti rakastetun esineen hyväksi lainkaan ottamatta lukuun tuleeko rakastetun esineen asema siitä paremmaksi vai huonommaksi. "Ei ole niin pahaa asiaa, jota en olisi valmis itselleni tekemään todistaakseni koko maailmalle ja myös hänelle rakkauttani." Kas siinä on tämän lajisen rakkauden kaava. Tällä tavoin rakastavaiset ihmiset eivät koskaan usko vastarakkauteen (sillä onhan vielä ansiokkaampaa uhrautua sen edestä, joka ei edes ymmärrä minua), ovat aina sairaaloiset, mikä myöskin enentää uhrautumisen ansiota, — ovat enimmäkseen pysyviä rakkaudessaan, sillä heidän olisi raskasta kadottaa niiden uhrautumisten ansiota, jotka he jo ovat rakastetulle tehneet, — ovat aina valmiit kuolemalla todistamaan hänelle koko rakkautensa, mutta halveksivat pieniä jokapäiväisiä rakkauden todistuksia, milloin ei kysytä erikoisia uhrautumisia. Heille on yhdentekevää oletteko te hyvin syönyt, hyvin nukkunut, onko teidän hauska, oletteko terve, eivätkä he pane tikkua ristiin toimittaakseen teille näitä mukavuuksia, jos se on heidän tehtävissään; mutta asettua kuulan eteen, heittäytyä veteen, tuleen, läkähtyä rakkauteen, — siihen ovat heti valmiit, kun tilaisuus vaan tarjoutuu. Paitsi sitä, uhrautuvaiseen rakkauteen taipuvaiset ihmiset ovat tavallisesti aina rakkaudestaan ylpeitä, vaativaisia, kateellisia, epäluuloisia, ja — outoa sanoa — toivovat esineittensä joutuvan vaaroihin, voidakseen heitä sitten vaaroista pelastaa, tai voidakseen lohduttaa, jopa haluavat, että heidän esineensä olisivat rikoksellisia, että he voisivat heitä parantaa.

Te esimerkiksi asutte yksinään maalla vaimonne kanssa, joka rakastaa teitä "uhrautuvaisesti". Te olette terve, rauhallinen, teillä on mieluista työtä; — teitä rakastava vaimonne on niin heikko, ettei voi tehdä taloustöitä, mitkä ovat annetut palvelijain käsiin, ei hoitaa lapsia, jotka istuvat hoitajain sylissä, ei edes tehdä mitään työtä, jota rakastaisi, sillä hän yleensä ei rakasta mitään muuta kuin teitä. Hän näyttää sairaalta, mutta ollakseen mieltänne pahottamatta hän ei tahdo teille siitä puhua; hän näyttää ikävöivän, mutta teidän tähtenne hän on valmis ikävöimään koko ikänsä; häntä näyttää vaivaavan se, että te olette niin syventynyt töihinne (olipa se mikä tahansa: metsästys, luku, talous, virka), hän näkee, että nuo työt rasittavat teitä, mutta hän on vaiti ja kärsii. Mutta silloin te satutte sairastumaan, — teitä rakastava vaimonne unohtaa oman sairautensa eikä luovu vuoteenne äärestä, edes huolimatta pyynnöistänne ja rukouksistanne, ettei hän turhaan rasittaisi itseään; ja joka hetki te tunnette päällänne hänen myötätuntoisen katseensa, joka sanoo: "enkö minä sitä sanonut, mutta mitä sille tekee, en minä sinua kuitenkaan jätä." Aamulla tunnette itsenne vähän paremmaksi ja tulette toiseen huoneeseen. Huone ei ole lämmitetty eikä siistitty; ainoa soppa, jota voitte syödä, ei ole valmistettu; lääkkeitä ei ole lähetetty noutamaan; mutta valvomisesta väsynyt, rakastava vaimonne katsoo yhä samalla myötäkärsimisellä teihin, kulkee varpaillaan ja kuiskaamalla tekee tottumattomia määräyksiä palvelijoilleen. Te tahdotte lukea, — rakastava vaimonne sanoo huoaten, että teidän on paras olla lukematta; te tahdotte kävellä huoneessanne, — paras on sitäkin olla tekemättä: te tahdotte jutella luoksenne tulleen ystävän kanssa — paras on olla puhumattakin. Yöllä saatte uudestaan kuumeen, te haluaisitte nukkua, mutta teitä rakastava vaimonne, kalpeana, huokailevana istuu yölampun himmeässä valossa teidän edessänne nojatuolissa ja vähimmilläkin liikkeillään ja rasahduksillaan saa teidät kärsimättömästi hermostumaan. Teillä on palvelija, joka on teitä palvellut jo kaksikymmentä vuotta, johon olette tottunut, joka mielihyvällä ja erinomaisesti teitä palvelisi, koska on päivällä nukkunut ja saa palveluksestaan palkan, mutta vaimonne ei salli hänen palvella teitä. Hän tekee kaiken itse heikoilla tottumattomilla sormillaan, jota ette voi nähdä sisällisesti kiukustumatta, kun nuo valkoset sormet turhaan yrittävät ottaa korkkia pullosta, sammuttavat kynttilän tai kaatavat lääkkeen. Jos te olette kärsimätön, kuumaverinen ihminen ja pyydätte hänen lähteä niin saatte sairaalla korvakalvollanne kuulla kuinka hän oven takana nöyrästi huokailee ja itkee ja lörpöttelee jotakin palvelijallenne. Vihdoin, ellette kuole, niin teitä rakastava vaimonne, joka ei ole "kahteenkymmeneen yöhön ummistanut silmiään" (jota hän on lakkaamatta teille toistava), sairastuu, kärsii ja tulee vielä vähemmän kykeneväiseksi mihinkään työhön, ja teidän ollessanne terveenä ilmaisee uhrautuvaista rakkauttansa ainoastaan nöyrällä ikävöimisellä, joka väkisinkin tarttuu teihin ja koko ympäristöön.

Kolmas laji rakkautta, toimiva rakkaus on se, joka pyrkii tyydyttämään rakastetun olennon kaikkia tarpeita, kaikkia toivomuksia, mielihaluja, jopa himojakin. Ihmiset, jotka näin rakastavat, rakastavat aina koko elämäksi; sillä mitä enemmän he rakastavat sitä paremmin he oppivat tuntemaan rakastamaansa esinettä ja sitä helpompi on heidän rakastaa eli tyydyttää hänen halujaan. Heidän rakkautensa tulee harvoin sanoilla ilmaistuksi, ja jos tuleekin, niin ei tavalla, joka heitä tyydyttäisi, ei kauniisti, vaan ujosti, kömpelösti, sillä he aina pelkäävät rakastavansa liian vähän. Nämä ihmiset rakastavat rakastetun olennon pahojakin puolia, sillä tämän pahat himot antavat heille tilaisuutta tyydyttää vielä uusia hänen toivomuksiaan. He hakevat vastarakkautta, mielellään pettävätkin itseään, uskovat siihen ja ovat onnelliset jos sen omistavat; mutta rakastavat sentään päinvastaisessakin tapauksessa, eivätkä ainoastaan toivo rakastetulleen onnea, vaan kaikin henkisin ja aineellisin voimin, kaikella suurella tai pienellä voitavallaan alituisesti koettavat sitä hänelle hankkia.

Ja tämäpä toimiva rakkaus sisarenpoikaa, sisarentytärtä, sisarta, Ljubov Sergejevnaa, jopa minuakin kohtaan, koska kerran Dmitri rakasti minua, loisti Sofia Ivanovnankin silmistä, jokaisesta hänen sanastaan ja liikkeestään.

Vasta paljon myöhemmin minä ymmärsin antaa täyden arvon Sofia Ivanovnalle, mutta silloinkin tuli mieleeni seuraava kysymys: minkä tähden Dmitri, joka koetti käsittää rakkautta toisin kuin tavallisesti kaikki muut nuoret miehet, ja jolla aina oli edessään tuo suloinen, hellä Sofia Ivanovna, oli yhtäkkiä ruvennut rakastamaan kummallista Ljubov Sergejevnaa, ja myönsi ainoastaan, että myöskin hänen tädissään oli hyviä ominaisuuksia. Tässä näytti pitävän paikkansa sananlasku: "ei kukaan ole profeetta omalla maallaan." Jompikumpi kahdesta: joko jokaisessa ihmisessä todellakin on enemmän pahaa kuin hyvää, taikka on ihminen vastaanottavaisempi pahalle kuin hyvälle. Ljubov Sergejevnaan hän oli tutustunut äskettäin, mutta tätinsä rakkautta hän oli kokenut syntymisestään saakka.