XXIX
MEIDÄN JA TYTTÖJEN VÄLISET SUHTEET.
Volodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä kyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet, olivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä ranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta hän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella tai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena mitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen puoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat välttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin romaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki heille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka vastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si tri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi jonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä kysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi sanan: pullo, taikka markkinoille, taikka hapankaali, tai jotain semmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat sanat, niin hän vastasi minulle aina:
— Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet vielä takapajulla.
Olisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka pohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo kaksi vuotta ollut "suurena", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin naisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka myöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi päivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään rakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset lapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat vielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä vastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista kohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä hyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: "kyllä minä tämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan", — olipa kuinka tahansa, Volodja ei pitänyt Katinkaa vielä "naisena".
Volodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä hänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut sitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: "huh! mikä ikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!" Toisinaan hän jo aamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa huoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona, niin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa, puhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä kaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin hän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui pää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina, toisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai punasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta muuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme jäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani aivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken tosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen halveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja syvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan lähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta joka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä loogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein yksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi mitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä sellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn, että yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.
Muistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan soittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta. Volodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin ilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä, murahteli: "kylläpä laskettelee!… taiteilijatar!… Bethóóven!… (tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä… vielä kerta… annahan tulla vielä kerta… noin" j.n.e. — Katinka ja minä jäimme istumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi lempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella tuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus on: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e. Mutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään rakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!) ja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että todellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla tarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli kuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi huudahti: onko Katinka venäläisiä?
— Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.
— Pippurirasiaan! jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla. Enkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.
Erillään yleisistä, ihmisten keskuudessa enemmän tai vähemmän kehittyneistä järjen, tunteen, taiteellisen vaiston taipumuksista on olemassa yksityinen, eri seurapiireissä ja erittäinkin perhepiireissä kehittynyt taipumus, jota sanon ymmärtämiseksi. Tämän taipumuksen muodostaa määrän tunteminen, ja edeltäpäin sovittu yksipuolinen katsantotapa asioihin. Kaksi saman piirin taikka saman perheen jäsentä, joilla on tuo taipumus, sallivat aina juuri samaan määräpisteeseen asti tunteen tulla ilmaistuksi, jonka määrän ulkopuolella he molemmat näkevät jo ainoastaan korulauseen; ihan samalla hetkellä he molemmat näkevät, missä kohden ylistys päättyy ja iva alkaa, missä päättyy tosi innostus ja missä alkaa teeskentely, — seikka, joka toisen piirin ihmisille saattaa näyttää aivan toiselta. Saman ymmärryksen ihmisille pistää jokainen esine samalla tavalla silmiin joko etupäässä naurettavalta puolelta, taikka kauniilta taikka likaiselta puolelta. Tämän yhtäläisen ymmärtämisen helpottamiseksi muodostuu saman piirin taikka perheen jäsenien kesken oma kieli, omat puheenparret, jopa omat sanat, jotka määrittelevät noita muille ihmisille olemattomia käsitevivahduksia. Meidän perheessämme oli isän ja meidän, veljesten, kesken tämä ymmärtäminen kehittynyt mitä suurimmassa määrässä. Dubkov myöskin omituisen hyvin soveltui meidän piiriimme ja ymmärsi, mutta Dmitri, vaikka oli paljon viisaampi häntä, oli tälle asialle ihan tylsä. Emme kuitenkaan kenenkään niinkuin Volodjan kanssa, jonka kanssa kehityksemme kulki yksissä oloissa, olleet päässeet tässä taidossa sellaisiin hienouksiin. Jo isäkin oli kauan sitten jäänyt meistä jäljelle eikä ymmärtänyt enää monta asiaa, jotka meille olivat niin selvät kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Niinpä oli meillä Volodjan kanssa muodostunut eri sana merkitsemään kunnianhimoista halua kerskailemaan rahoista, eri sana merkitsi meillä myöskin jotain, joka oli tuoretta, tervettä, komeata, vaan ei keikarimaista; nimisana, käytettynä monikossa, merkitsi väärää himoa tähän esineesen j.n.e. Mutta muuten merkitys riippui enemmän kasvojen ilmeestä, yleisestä puhealueesta, niin että minkä uuden ilmaisutavan uudelle vivahdukselle joku meistä olisikin keksinyt, toinen ensi viittauksesta jo ymmärsi sen ihan samalla tavalla. Tytöillä ei ollut osaa meidän ymmärtämisessämme, ja tuo oli pääsyynä siihen, että me tunsimme siveellistä etenemistä heistä ja ylenkatsoimme heitä.
Ehkä heillä oli oma ymmärtämisensä, mutta se siihen määrään ei mennyt yhteen meidän ymmärtämisemme kanssa, että siellä missä me jo näimme korulausetta, he näkivät vielä tunnetta, meidän ivamme oli heistä tosissaanolemista j.n.e. Mutta silloin en ymmärtänyt, etteivät he olleet syylliset tähän asiaan, ja että tämä ymmärtämisen puute ei estänyt heitä silti olemasta sekä sieviä että älykkäitä tyttöjä, vaan ylenkatsoin heitä. Sitä paitsi, kun olin kerran omistanut tuon avomielisyyden aatteen ja toteuttanut sitä äärimmäisyyksiin asti itsessäni, niin syytin umpimielisyydestä ja teeskentelystä rauhallista, umpimielistä Ljubotshkaa, joka ei pitänyt ollenkaan välttämättömänä kaivaa esille ja seuloa kaikkia ajatuksiaan ja sisällisiä vaikuttimiaan. Niinpä esimerkiksi se, että Ljubotshka joka kerta siunasi ristinmerkillä isää yöksi, se, että hän ja Katinka itkivät rukoushuoneessa, kun kävivät pitämässä jumalanpalvelusta äiti-vainajan muistoksi, se, että Katinka huokaili ja muljahutti silmänsä nurin soittaessaan pianoa, kaikki tuo tuntui minusta hirveältä teeskentelyltä enkä minä voinut olla kysymättä itseltäni: milloin he ovatkaan oppineet noin teeskentelemään "suuria", ja kuinka he eivät sitä häpee?!