XXX
MINUN TOIMENI.
Huolimatta siitä minä tänä kesänä enemmän kuin entisinä vuosina olin neitosiamme lähestynyt, sillä minuun oli ilmestynyt soitannollinen intohimo. Keväällä näet kävi maalla luonamme eräs naapurimme, nuori mies, joka heti vierashuoneeseen tultuaan alkoi katsahdella pianoon ja salaa siirsi tuoliaan yhä lähemmäksi sitä, muka keskustellessaan Mimmin ja Katinkan kanssa. Puheltuaan vähän ilmasta ja maalaiselämän sulosta hän taitavasti johti keskustelun pianon virittäjään, musiikkiin, pianoon ja vihdoin ilmotti osaavansa soittaa, sekä istui hyvin pian sen jälkeen soittamaan kolmea valssia, jolloin Ljubotshka, Mimmi ja Katinka seisoivat pianon ääressä ja katselivat häntä. Nuorukainen ei sen jälkeen käynyt kertaakaan meillä, mutta minua oli hänen soittonsa suuresti miellyttänyt, hänen asentonsa pianon ääressä, tukan puistaminen ja erittäinkin hänen tapansa ottaa vasemmalla kädellä oktaaveja oikasemalla nopeasti peukalon ja pikkusormen oktaavin leveydelle ja sitten hitaasti vetämällä yhteen ja taas nopeasti hajottamalla. Tuo siro liike, tuo huolimaton asento, tukan puistaminen ja se huomio, minkä naisemme osottivat hänen kyvylleen, herättivät minussa ajatuksen ruveta soittamaan pianoa. Tämän ajatuksen johdosta päästyäni varmuuteen, että minulla on taipumuksia ja halua musiikkiin, rupesin opettelemaan. Tässä asiassa toimin niinkuin miljoonat sekä mies- että erittäinkin naispuoliset oppilaat, joilla ei ole hyvää opettajaa ei todellista kutsumusta eikä vähintäkään käsitystä siitä, mitä taide voi antaa, ja kuinka siihen on suhtautuminen että se jotain antaisi. Minulle oli musiikki tai pikemmin pianonsoitto ainoastaan keino viehättää tunteillani neitosia. Katinkan avulla opittuani tuntemaan nuotteja ja pehmitettyäni hiukan paksuja sormiani, johon tosin käytin kahden kuukauden harrasta ahkeroimista, niin että päivällistenkin aikana rummuttelin polvellani ja vuoteella maatessani tyynyn päällä harjottelin kankeata nimetöntä, ryhdyin heti soittamaan kappaleita, ja soitin niitä tietysti tunteellisesti, avec âme, minkä Katinkakin myönsi, mutta aivan ilman tahtia.
Kappaleiden valinta oli tuo tunnettu: — valsseja, galoppeja, romansseja, sovitteluja j.n.e., — kaikki sellaisten säveltäjien teoksia, joita jokainen vähänkin terveaistinen ihminen kokoisi nuottimakasiinista pienen pinkan erinomaisten sävellyksien joukosta ja sanoisi: "kas tuossa on se, mitä ei pidä soittaa, sillä mitään huonompaa, mauttomampaa ja järjettömämpää ei ole nuottipaperille koskaan pantu". — ja joita luultavasti juuri senvuoksi voi tavata jokaisen venäläisen neitosen pianolla. Tosin meillä oli onnettomat ja ikipäiviksi neitosten turmelemat "Sonate Pathetique" ja Ciss-moll sonaatit Beethovenilta, joita Ljubotshka soitti äidin muistoksi, ja vielä muita hyviä kappaleita, joita hänen moskovalainen opettajansa oli antanut hänelle läksyksi, mutta oli myöskin tämän opettajan omia sävellyksiä, mitä surkeimpia marsseja ja galoppia, joita Ljubotshka myöskin soitti. Me Katinkan kanssa emme pitäneet totisista kappaleista, vaan rakastimme enin kaikesta kappaleita "Le Fou" ja "Satakieli", joita Katinka soitti niin, että sormia ei voinut erottaa, ja minäkin aloin soittaa jo jotenkin kovaa ja sulavasti. Minä olin omistanut nuorukaisen liikkeen ja olin usein pahoillani siitä, ettei kukaan syrjäinen ollut tilaisuudessa katsomaan kuinka minä sätkäyttelin oktaaveja. Mutta pian Liszt ja Kalkbrenner osottautuivat minulle liian vaikeiksi ja minä huomasin mahdottomaksi saavuttaa Katinkaa. Tämän johdosta päätin, että klassillinen musiikki on helpompaa ja originellisuudenkin vuoksi aloin yhtäkkiä rakastaa tieteellistä saksalaista musiikkia; tulin intoihini, kun Ljubotshka soitti "Sonate Pathetique'ä", vaikka totta puhuen tämä sonaatti oli jo kauan sitten suuresti kyllästyttänyt minua: — rupesin itse soittamaan Beethovenia ja lausuin hyvin pitkään Bee-et-hoven. Kaiken tämän sekamelskan ja teeskentelyn keskellä oli minussa kuitenkin muistellakseni jotain taipumuksen tapaista, sillä musiikki teki minuun usein kyyneliin asti voimakkaan vaikutuksen ja niitä kappaleita, jotka olivat mieleeni, saatoin jotakuinkin itse ilman nuotteja ottaa pianolla selville; niin että jos silloin joku olisi opettanut minua arvostelemaan musiikkia itsenäiseksi tarkotukseksi, itsenäiseksi nautinnoksi, eikä keinoksi viehättää neitosia soiton nopeudella ja tunteellisuudella, olisin ehkä todellakin tullut kelpo soittoniekaksi.
Ranskalaisten romaanien lukeminen, joita Volodja oli tuonut paljon mukanaan, oli toisena toimenani tänä kesänä. Siihen aikaan juuri alkoivat ilmestyä Montecristot ja kaikellaiset "Salaisuudet", ja minä uppouduin Dumas'n ja Paul de Coquen romaaneihin. Kaikki luonnottomimmatkin olennot ja tapaukset olivat minusta yhtä eläviä kuin todellisuudessa, enkä uskaltanut epäillä tekijän valehtelevan, — tekijää ei minusta ollut olemassakaan, vaan itsestään tuli painopaperista esille eläviä todellisia ihmisiä ja tapauksia. Ellen ollutkaan missään tavannut senkaltaisia ihmisiä kuin ne, joista luin, niin en hetkeäkään epäillyt, että sellaisia vielä tapaan.
Itsessäni löysin kaikki kuvatut intohimot ja yhtäläisyydet kaikkien luonteiden, kaikkien sankarien ja kaikkien pahantekijöiden kanssa jokaisessa romaanissa, aivan niinkuin luulosairas löytää itsessään kaikkien mahdollisten tautien tuntomerkit lukiessaan lääkeopillista kirjaa. Mieleeni oli näissä romaaneissa nuo viekkaat ajatukset, nuo hehkuvat tunteet, nuo salaperäiset tapaukset ja kokonaiset luonteet; — jos joku oli hyvä, niin hän oli kokonaan hyvä, jos paha, niin kokonaan paha, juuri niinkuin minä olin kuvaillut ihmisiä varhaisimmassa nuoruudessani; mieleeni oli myöskin suuresti se, että tämä kaikki oli kirjotettu ranskan kielellä ja että ne jalot sanat, joita jalot sankarit lausuivat, minä saatoin panna muistiin ja sopivassa tilaisuudessa toistaa. Kuinka paljon erilaisia ranskalaisia lauseita olinkaan romaanien avulla keksinyt Kolpikovin varalle, jos hänet niinkuin vielä joskus tapaisin, ja sen nais-ihanteeni varalle, jonka myös joskus vihdoin tapaan ja jolle rakkauteni ilmaisen! Valmistuin sanomaan heille sellaista, että he olisivat kukistuneet minun kuultuaan. Olipa romaanien perustuksella syntynyt minulle uusia siveellisiäkin ihanteita, joita halusin saavuttaa. Ennen kaikkea tahdoin olla kaikissa toimissani ja menettelyissäni "noble" (sanon "noble" enkä "kunniallinen", koska ranskalaisella sanalla on toinen merkitys, minkä muuten saksalaisetkin ovat ymmärtäneet omistaessaan sanan "nobel" ja antaen sille eri merkityksen kuin on heidän sanallaan "ehrlich"), sitten vielä tahdoin olla intohimoinen, ja vihdoin — mihin minulla jo ennestäänkin oli taipumusta — olla mikäli mahdollista "comme il faut". Koetinpa ulkomuodoltanikin ja tavoiltani olla niiden sankarien kaltainen, joilla oli joku näistä ansioista. Muistan, että eräässä tänä kesänä lukemistani sadoista romaaneista oli muuan hyvin intohimoinen sankari, jolla oli sangen tuuheat kulmakarvat, ja minun rupesi nyt tekemään mieleni olla hänen kaltaisensa ulkomuodoltani (siveellisesti tunsin kyllä olevani aivan samallainen kuin hän). Katsellessani kulmakarvojani peilissä minä päätin siis niitä vähän leikellä, että ne kasvaisivat tiheämmiksi, mutta kerran tapahtui niin, että leikellessäni leikkasin yhdestä kohden enemmän, — piti tasottaa, ja vihdoin kävi niin, että kauhukseni näin peilistä olevani kulmakarvaton ja tietysti siis hyvin ruma. Siinä toivossa kuitenkin, että ne pian kasvavat yhtä tuuheiksi kuin tuolla intohimoisella miehellä, minä rauhotuin ja olin huolissani ainoastaan siitä, mitä oli sanottava muille, kun he näkevät minut kulmakarvatonna. Hankin Volodjan laatikosta ruutia, hieroin sillä silmäkulmiani ja koetin sytyttää. Vaikkei ruuti syttynytkään olin kuitenkin kylliksi kärventyneen näköinen, joten ei kukaan päässyt viekkauteni perille, ja, sittenkuin jo olin unohtanut koko tuon intohimoisen miehen, kasvoivat kulmakarvani todellakin sangen tuuheiksi.