XXV
VOLODJAN YSTÄVIÄ.
Vaikka Volodjan ystävien piirissä minun oli näytteleminen osaa, joka loukkasi itserakkauttani, niin kuitenkin rakastin istua hänen huoneessaan, kun hänellä oli vieraita, ja vaieten tarkastaa kaikkea mitä siellä tehtiin. Kaikista useimmin kävi Volodjan luona ajutantti Dubkov ja ylioppilas, ruhtinas Nehljudov. Dubkov oli pieni, suonikas, ruskeatukkainen mies. Hän ei enää ollut nuoren nuori, ja oli vähän lyhytjalkainen, mutta muuten jotenkin mukavan näköinen, ja aina iloinen. Hän oli niitä rajotettuja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri tämän rajallisuutensa vuoksi, — jotka eivät kykene näkemään asioita eri puolilta ja jotka ovat alituisesti innoissaan. Näiden ihmisten arvostelut ovat yksipuoliset ja virheelliset, mutta aina puhdassydämiset ja viehättävät. Tuo heidän ahdas itsekkyytensäkin tuntuu jostakin syystä anteeksiannettavalta ja hyvältä. Paitsi sitä miellytti sekä Volodjaa että minua Dubkovissa kaksi ominaisuutta, — nimittäin hänen sotilaallinen ulkomuotonsa, ja etenkin hänen ikänsä, jota juuri sen ikäisillä miehillä on jostakin syystä tapana yhdistää säädyllisyyden (comme il faut) käsitteeseen, mikä näinä ikävuosina arvostellaan sangen yleväksi. Tosin Dubkov oli todellakin sitä mitä voisi sanoa "un homme comme il faut." Ainoa mikä minua ei miellyttänyt oli se, että Volodja toisinaan ikäänkuin häpesi hänen edessään minun kaikkia viattomimpiakin tekoja ja erittäinkin minun nuoruuttani.
Nehljudov oli rumanpuoleinen: pienet harmaat silmät, matalanlainen jyrkkä otsa, suhteettoman pitkät kädet ja jalat, jota kaikkea ei voinut sanoa juuri kauniiksi piirteiksi. Kaunista oli hänessä ainoastaan hänen tavattoman pitkä kasvunsa, kasvojen hieno väri ja mainiot hampaat. Mutta näissä kasvoissa oli kaikkien huomiota herättävää alkuperäistä tarmokkuutta; — sen vaikuttivat nuo kapeat kiiltävät silmät ja tuo vaihteleva milloin ankara milloin lapsellisen epämääräinen hymyilyn ilme.
Hän tuntui olevan hyvin ujo, sillä vähäpätöisinkin seikka pani hänet korviin asti punastumaan; mutta tämä hänen ujoutensa ei ollut samaa kuin minun. Mitä enemmän hän punastui sitä enemmän hänen kasvonsa ilmaisivat päättäväisyyttä. Aivan kuin hän itse olisi suuttunut heikkouteensa.
Vaikka hän näytti olevan hyvin hyvässä ystävyyden suhteessa Dubkovin ja Volodjan kanssa, saattoi kuitenkin huomata, että ainoastaan sattumus oli heidät yhdistänyt. Heidän kehityssuuntansa olivat kokonaan erilaiset: Volodja ja Dubkov ikäänkuin pelkäsivät kaikkea mikä vivahti totiseen keskusteluun ja tunteellisuuteen; Nehljudov sitä vastoin oli äärimmäinen intoilija ja usein hän ivasta huolimatta antautui keskustelemaan filosoofisista kysymyksistä ja tunteista. Volodja ja Dubkov puhuivat mielellään rakkautensa esineistä (ja he saattoivat yhtäkkiä olla rakastuneet moniin tai kumpikin samoihin); mutta Nehljudov sitävastoin oli aina tosissaan vihanen, kun tehtiin viittauksia hänen rakkaudestansa erääseen punatukkaiseen.
Volodja ja Dubkov laskivat toisinaan hyväntahtoista pilaa omaisistansa: mutta Nehljudov kiivastui ylenmäärin, jos epäedulliselta puolelta arvosteltiin hänen tätiänsä, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista ylevää jumaloimista. Volodja ja Dubkov ajoivat toisinaan illallisen jälkeen jonnekin ilman Nehljudovia, ja sanoivat häntä neitseeksi.
Ruhtinas Nehljudov hämmästytti minua ensi näkemältä sekä puheellaan että ulkomuodollaan. Mutta vaikka meillä oli ajatustavassa paljon yhteistä, — taikka ehkä juuri senvuoksi, — ei hän herättänyt ensi näkemältä minussa suinkaan ystävyyttä.
Minua ei miellyttänyt hänen nopea vilkkuilemisensa, hänen luja äänensä, hänen ylpeä muotonsa, ja erittäinkin tuo täydellinen välinpitämättömyys, jota hän minua kohtaan osotti. Keskustellessamme teki usein tavattomasti mieleni vastustaa häntä; rangaistukseksi hänen ylpeydestään olisin tahtonut puhua hänet pussiin, todistaa hänelle, että olen viisas sittenkin, vaikkei hän olekaan minua huomaavinaan. Ujouteni kuitenkin esti minua siitä.