XXVI
KESKUSTELUJA.
Volodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin ranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden mukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä katsahtaakseen minuun — tehden siis aivan yksinkertaisen ja luonnollisen liikkeen, — mutta se pani kuitenkin minut punastumaan. Minusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut tänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän tuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus panna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni piirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan käteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli oikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään olleet toisiamme nähneet.
— Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?
— En tiedä, kuinka niin?
— Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala sujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.
Merkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia olla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan puhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi syntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin olisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian paljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.
— Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.
— On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.
Dubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.
— No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?
— Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.
— Mitä joutavia! lähdetään nyt vaan.
— Eihän minulla ole pilettiäkään.
— Pilettiä saa ovella niin paljon kuin haluaa.
— Odotas, tulen kohta takasin, vastasi Volodja vältellen ja läksi huoneesta olkaansa kohauttaen.
Tiesin, että Volodjan teki kovasti mieli lähteä teatteriin, johon Dubkov häntä pyysi, — että hän kieltäytyi ainoastaan rahan puutteen vuoksi, ja että hän nyt oli lähtenyt lainaamaan hovimestarilta viisi ruplaa ensi rahansaantiin asti.
— Päivää diplomaatti! sanoi Dubkov antaen minulle kättä.
Volodjan toverit sanoivat minua diplomaatiksi senvuoksi, että kerran päivällisen jälkeen mummo-vainaja oli heidän läsnä ollessaan ruvennut puhumaan meidän tulevaisuudestamme ja sanonut Volodjan antautuvan sotilasuralle, mutta että minun hän toivoi tulevan diplomaatiksi, joka on puettu mustaan frakkiin ja kammattu à la coq, mikä mummon mielestä oli diplomaattisen uran välttämätön ehto.
— Minne se Volodja meni? kysyi minulta Nehljudov.
— Enpä tiedä, vastasin minä ja punastuin sitä, että he varmaankin arvaavat syyn Volodjan lähtöön.
— Varmaan hänellä ei ollut rahaa! niinkö? lisäsi hän selittäen hymyni myöntämiseksi. — Ei minullakaan ole rahaa, tottapa sinulla on, Dubkov?
— Katsotaan, sanoi Dubkov vetäen esiin kukkaronsa ja tunnustellen hyvin tarkkaan siinä olevia muutamia pikkurahoja lyhykäisillä sormillaan. — Tuossa on viisi-kopekkainen, tuossa kaksikymmen-kopekkainen, ja muuten — (hän vihelsi)!
Samassa tuli Volodja sisälle.
— No? lähdetkö mukaan?
— En.
— Kuinka naurettava sinä olet! sanoi Nehljudov: — miksi et voi sanoa suoraan, ettei sinulla ole rahoja? Ota minun pilettini jos tahdot.
— Entä sinä itse?
— Hän lähtee serkkujen loosiin, sanoi Dubkov.
— Taikka en lähde ollenkaan.
— Mikset?
— Siksi että kuten tiedät en rakasta istua loosissa.
— Mikset?
— En vaan rakasta, minua hävettää.
— Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla siellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa, mon cher.
— Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole kertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki vähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.
— Savez vous, d'où vient votre timidité?… d'un excès d'amour propre, mon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.
— Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon kalikka oli käynyt. — Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on liian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun seurassani on tukala, ikävä… juuri senvuoksi…
— Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja riisuen häneltä takkia. — Ignat, tuo herralle vaatteet!
— Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu… jatkoi Nehljudov.
Mutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. "Tra-la-ta-ra-ra-la-la", alkoi hän laulaa.
— Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: — minä todistan sinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.
— Todistat sillä että tulet mukaan, et muuten.
— Johan sanoin, etten tule.
— No niin jää sitten tänne ja todista diplomaatille; hän kertoo meille, kun palaamme.
— Todistan kuin todistankin, väitti Nehljudov lapsekkaan itsepintaisesti: — kunhan vaan palaatte pian.
— Mitä sanotte: olenko minä itserakas? sanoi hän istuutuen viereeni heidän lähdettyään.
Vaikka minulla olikin valmis mielipide, hätäännyin tästä odottamattomasta kysymyksestä siihen määrään, etten pitkään aikaan voinut vastata hänelle.
— Luullakseni olette, sanoin minä tuntien kuinka ääneni vapisee ja kuinka punastun ajatellessani, että nyt on aika tullut minun hänelle todistaa olevani viisas: — luullakseni jokainen ihminen on itserakas, ja mitä ihminen tehneekin hän tekee kaikki itserakkaudesta.
— Mikä siis on mielestänne itserakkaus? sanoi Nehljudov hymyillen vähän ylenkatseellisesti, kuten minusta näytti.
— Itserakkaus, sanoin minä, — on vakaumus siitä, että minä olen parempi ja viisaampi kaikkia muita.
— Mutta miten voisivat kaikki olla semmoisessa luulossa.
— En tiedä onko se oikein vai väärin, mutta sitä ei kukaan muu tunnusta; olen vakuutettu, että minä olen viisaampi kuin kukaan muu maailmassa, ja olen myös varma siitä, että tekin olette samasta asiasta vakuutettu itsenne suhteen.
— Ei, minä sanon itsestäni ensimäiseksi, että olen tavannut ihmisiä, joita pidän itseäni viisaampina, sanoi Nehljudov.
— Se on mahdotonta, vastasin minä varmasti.
— Oletteko todellakin sitä mieltä? sanoi Nehljudov tarkasti tähystellen minua.
— Ihan varmaan, vastasin minä.
Ja samassa juolahti mieleeni ajatus, jonka heti paikalla lausuinkin.
— Minä todistan sen teille. Miksi rakastamme itseämme enemmän kuin muita?… Siksi, että pidämme itseämme muita parempina, enemmän rakastettavina. Jos me pitäisimme muita itseämme parempina, niin me myös muita rakastaisimme enemmän kuin itseämme, mutta eihän semmoista koskaan tapahdu. Tai jos tapahtuukin, niin olen sittenkin oikeassa, lisäsin minä, itseeni tyytyväisenä hymyillen.
Nehljudov oli hetken aikaa vaiti.
— Enpä olisi todellakaan luullut, että olette niin viisas! sanoi hän minulle niin hyväntahtoisesti ja miellyttävästi hymyillen, että yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut tavattoman onnellinen.
Kehuminen vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen, että sen suloisessa ilmakehässä tuntui todellakin kuin olisin tullut entistä paljon viisaammaksi ja ajatuksia alkoi toinen toisensa perästä hirveän nopeasti tulvata päähäni. Itserakkaudesta me huomaamattamme siirryimme keskustelemaan yleensä rakkaudesta, ja tuosta aineesta riitti keskusteluja pohjattomiin. Vaikka meidän keskustelumme syrjäisestä olisivat voineet näyttää kokonaan järjettömiltä — ja hyvinhän ne olivatkin epäselvät ja yksipuoliset, — niin oli niillä meidän mielestämme kuitenkin suuri merkitys. Sielumme olivat niin yhdensointuisiksi soinnutetut, että vähinkin kosketus toisen soittimelle kajahutti samaa soitinta toisessa. Me nautimme juuri tuosta eri kielien yhteissoinnista, ja koskettelimme niitä tahallamme keskusteluissa. Meistä näytti, ettei riitä sanoja eikä aikaa ilmaistaksemme toisillemme kaikkia niitä ajatuksia, jotka pyrkivät esille.