XXVII
YSTÄVYYDEN ALKU.
Siitä pitäen muodostui minun ja Dmitri Nehljudovin välille vähän kummalliset, mutta silti erittäin miellyttävät suhteet. Muitten läsnä ollessa hän ei kääntänyt minuun melkein mitään huomiota; mutta heti kun satuimme yhtymään kahden kesken, istuuduimme johonkin kodikkaaseen sopukkaan, aloimme keskustella, unohdimme kaikki, emmekä huomanneet kuinka aika lentää.
Me keskustelimme sekä tulevasta elämästä että taiteesta, virkapalveluksesta, avioliitosta, lasten kasvatuksesta, eikä mieleemme milloinkaan juolahtanut, että kaikki mistä puhelimme oli hirveän joutavaa. Varmaankaan se siitä syystä ei juolahtanut mieleemme, että tuo joutavuus oli viisasta ja suloista joutavuutta; ja nuorena sitä vielä antaa arvoa viisaudelle ja uskoo siihen. Nuoruudessa ovat kaikki sielun voimat suunnatut tulevaisuutta kohden; tuo tulevaisuus näyttäytyy monipuolisissa ja ihanissa muodoissa semmoisten toiveiden valaisemana, jotka eivät perustu menneisyyden kokemukseen, vaan kuviteltuun onnen mahdollisuuteen; ja yksistään vaan ymmärretyt, yhteisiksi tunnetut tulevaisuuden haaveet tuottavat jo semmoisinaankin todellista onnea tällä iällä. Metafyysillisissä keskusteluissa, jotka olivat välillämme tavallisimmat, minä erittäin rakastin sitä hetkeä, jolloin ajatukset alkoivat yhä nopeammin seurata toinen toistaan, ja tullen yhä enemmän abstraktisiksi muuttuivat vihdoin niin epäselviksi, ettei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta lausua niitä, jolloin tuli lausuneeksi ihan toista kuin ajatteli. Rakastin sitä hetkeä, jolloin kohoten yhä ylemmäs ja ylemmäs ajattelemisen alalla yhtäkkiä saavutti sen koko äärettömyyden ja tunsi siis mahdottomuuden mennä kauemmas.
Kerran pääsiäisenä Nehljudov oli niin kokonaan kaikellaisiin huvituksiin antautunut, ettei kertaakaan puhellut kanssani, vaikka kävi useasti päiväänsä meillä, ja tuo loukkasi minua siihen määrään, että hän uudestaan näytti minusta ylpeältä ja epämiellyttävältä ihmiseltä. Odotin vaan tilaisuutta osottaa hänelle, etten pane vähintäkään arvoa hänen seuraansa ja ettei minulla ole mitään erikoista kiintymystä häneen.
Ensi kerran kun hän laskiaisen jälkeen taas tahtoi virittää keskustelun välillemme, minä sanoin, että täytyy muka lukea läksyjä, ja menin yläkertaan; mutta neljänneksen tunnin kuluttua joku aukasi luokkahuoneen oven, ja Nehljudov lähestyi minua.
— Häiritsenkö? kysyi hän.
— Ette, vastasin minä, vaikka olisin tahtonut sanoa, että minulla todella oli työtä.
— Miksi siis läksitte Volodjan luota? Emmehän ole pitkään aikaan jutelleet keskenämme. Mutta minä olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu ikäänkuin jotakin puuttuisi.
Harmini meni siinä silmänräpäyksessä ohitse ja Dmitri muuttui minusta jälleen samaksi hyväksi ja herttaiseksi mieheksi.
— Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.
— Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: — mutta jos lähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te voitte, sanoi hän.
Minä sanonkin: — läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin… en suuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te halveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.
— Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän hyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni: — miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle selvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus — avosydämmisyys.
— Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa, vahvistin minä: — mutta ainoastaan niille, joihin luotan.
— Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan täydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne ystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen todellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.
— Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään ilmaise, sanoin minä. — Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja mieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen toisillemme.
Ja mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos olisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme olisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.
— Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten tuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. — Tehkäämme se, ja te tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin: päätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme perin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme tarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme ettemme koskaan emmekä kenellekään puhu toisistamme. Tehkäämme niin.
Ja me todellakin teimme niin. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.
Kirjailija Karr on sanonut, että jokaisessa ystävyydessä on kaksi puolta: toinen rakastaa, toinen sallii rakastaa, toinen suutelee, toinen asettaa poskensa suudeltavaksi. Tuo on ihan oikein; ja meidän ystävyydessämme minä suutelin, mutta Dmitri asetti poskensa suudeltavaksi; vaikka tosin kyllä hänkin oli valmis minua suutelemaan. Me rakastimme tasaisesti, sillä molemmin puolin tunsimme ja kunnioitimme toisiamme: mutta tuo ei estänyt hänen vaikuttamasta minuun, ja minun alistumasta hänen vaikutukseensa.
On itsestään selvää, että Nehljudovin vaikutuksen alaisena minä ehdottomasti omistin myöskin hänen ajatussuuntansa, jossa oli pääasiana hyve-ihanteen innokas jumaloiminen, ja vakaumus, että ihmisen tarkotus on alituisesti täydellisentyä. Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien inhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen tuntui silloin helposti toimeenpantavalta asialta, — hyvin helpolta ja yksinkertaiselta näytti myöskin oman itsensä parantaminen, kaikkien hyveiden omistaminen ja onnelliseksi tuleminen…
Vaikka, — jumala yksin tietää, olivatko nuo nuoruuden jalot haaveet niinkään naurettavia, ja kuka on siihen syypää, etteivät ne toteutuneet…