XXXIV

ISÄN NAIMINEN.

Isä oli neljänkymmenenkahdeksan vuotias, kun meni toisiin naimisiin
Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.

Saavuttuaan keväällä yksin tyttöjen kanssa maalle oli isä, kuten kuvailen, siinä erikoisessa rauhattoman onnellisessa ja avomielisessä mielentilassa, jossa tavallisesti ovat kortinpelaajat keskeyttäessään pelinsä suuren voiton jälkeen. Hän tunsi, että oli vielä paljon käyttämätöntä onnea, jota hän, ellei tahtonut enää pelata, saattoi käyttää yleensä menestyksekseen elämässä. Sitä paitsi oli kevät, hänellä oli odottamattoman paljon rahoja, hän oli aivan yksin ja ikävöitsi. Neuvotellessaan Jaakon kanssa asioista ja muistaen tuon iankaikkisen maariidan Epifanovien kanssa sekä kaunottaren Audotja Vasiljevnan, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, kuvailen hänen sanoneen Jaakolle: "tiedätkös mitä, Jaakko hyvä, — sensijaan kuin aina vaan jatkamme tuota riitaa, eiköhän olisi parasta luovuttaa koko se peijakkaan maa heille, hä? mitä arvelet?…"

Kuvailen kuinka Jaakon sormet alkoivat kieltävästi kierrellä selän takana tämän kysymyksen kuultuansa ja kuinka hän todisteli, että "nähkääs meillähän se on oikeus puolellamme".

Mutta isä käski valjastaa hevonen, puki ylleen muodikkaan oliivin värisen palttoonsa, suki tukkansa jäännökset, ruiskautti hajuvettä nenäliinaansa, ja mitä parhaimmalla tuulella — kun tunsi menettelevänsä niinkuin ylhäiset herrat, ja erittäinkin, kun toivoi saavansa nähdä kauniin naisen, — ajoi naapuritaloon.

Tiedän ainoastaan, että isä ensi käynnillään siellä ei tavannut Pjotr Vasiljevitshia, joka oli mennyt työmaalle, ja siis seurusteli kahden tunnin ajan naisten kanssa. Voin kuvailla, kuinka hän lie tuhlaillut mairittelujaan, kuinka hän lumosi heitä, pehmeästi painellen permantoa vasten kenkäänsä, kuiskaellen ja tehden imeliä silmiä! Voin myöskin kuvailla, kuinka tuo iloinen eukko äkkiä rupesi hänestä pitämään ja kuinka tuo kylmä kaunotar elpyi hänen seurassaan. Kun piika hengästyneenä tuli juoksussa ilmottamaan Pjotr Vasiljevitshille, että vanha Irtenjev itse oli saapunut, niin kuvailen hänen vihasena vastanneen: — "entä sitten, vaikka onkin saapunut?" — ja kuinka hän sitten läksi kotiinpäin mahdollisimman hitaasti, ehkäpä vielä poikkesi ensin työhuoneeseensa, puki ylleen tahallaan likasimman nuttunsa ja lähetti kaikille sanan, ettei millään ehdoin saisi totella, jos naiset käskisivät valmistamaan päivälliseksi jotain erikoista.

Sittemmin näin usein isän tämän herra Epifanovin seurassa, ja senpä perustuksella elävästi kuvailenkin mielessäni minkälainen tämä ensi tapaaminen lienee ollut. Kuvailen, kuinka Pjotr Vasiljevitsh, huolimatta siitä, että isä ehdotti riidan ratkaistavaksi sovinnolla, pysyi sittenkin tyytymättömänä ja vihasena, kun oli uhrannut asemansa äidin hyväksi, mutta isä ei ollut mitään sentapaista tehnyt, — kuinka ei mikään voinut häntä kummastuttaa ja kuinka isä muka huomaamatta tätä nurpeutta oli leikkisä, iloinen ja kohteli häntä niinkuin ensiluokan pilanlaskijaa, mitä Pjotr Ivanovitsh toisinaan pahotteli, mutta toisinaan tahtomattaankin otti uskoakseen. Osaten kääntää kaiken leikiksi kutsui isä Pjotr Vasiljevitshia jostakin syystä överstiksi, ja vaikka herra Epifanov minun läsnä ollessani tavallista pahemmin änkyttäen ja kiukusta punastuen huomautti ei olevansa ö-ö-ö-översti vaan lu-lu-lu-luutnantti, niin isä viiden minutin kuluttua sittenkin jälleen nimitti häntä överstiksi.

Ljubotshka kertoi minulle, että kun meitä ei vielä ollut maalla, niin he joka päivä tapasivat Epifanoveja ja oli heillä ollut hyvin hauskaa. Isä osasi kaikki järjestää niin originellisesti, leikillisesti ja samalla yksinkertaisesti ja komeasti. Hän pani toimeen milloin metsästyksiä milloin kalastuksia milloin jonkinlaisia ilotulituksia, joissa Epifnnovit olivat läsnä. Ja olisi ollut vieläkin hauskempi, ellei olisi ollut tuota inhottavaa Pjotr Vasiljevitshia, joka murjotteli, änkytteli ja pilasi kaikki, — sanoi Ljubotshka.

Meidän tulomme jälkeen Epifanovit kävivät ainoastaan kaksi kertaa luonamme ja me kävimme kerran heidän luonaan. Mutta Pietarin päivän jälkeen, jolloin isän nimipäiviksi he ja suuri joukko muita vieraita oli kutsuttu luoksemme, keskeytyi seurustelumme Epifanovien kanssa jostakin syystä kokonaan, ja isä ainoastaan yksin kävi heillä.

Sinä lyhyenä aikana, jona näin isän yhdessä Dunitshkan kanssa, (joksi äiti nimitti tytärtään), ehdin tehdä seuraavia havaintoja: Isä pysyi yhä samassa onnellisuuden mielentilassa, jonka olin hänessä ihmeekseni nähnyt tulomme ensi päivänä. Hän oli niin iloinen, nuori, täynnä elämää ja onnea, että tämän onnen säteet levisivät kaikkialle ympäristöön ja ehdottomasti tarttuivat siihen. Hän ei liikahtanut askeltakaan Audotja Vasiljevnan luota, kun tämä oli huoneessa, puhui hänelle alituiseen niin imeliä mairittelusanoja, että minua hävetti hänen puolestaan, tai mykkänä katsoen Audotja Vasiljevnaan yskähteli ja nytkähytteli olkaansa kiihkeänä ja tyytyväisenä, puhuipa toisinaan hänen kanssaan hymyilevillä kuiskauksillakin; mutta kaiken sen hän teki noin vaan, piloilla, eli sillä ilmeellä, mikä hänellä tavallisesti oli kaikkein totisimmissakin asioissa.

Audotja Vasiljevna näytti ottaneen isältä tuon onnen ilmeen, joka tähän aikaan loisti hänenkin suurissa sinisissä silmissään melkein aina, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet äkkiä valtasi semmoinen ujous, että hyvin tuntien tämän tunteen, — minun oli häntä sääli ja teki kipeätä häntä nähdä. Semmoisina hetkinä hän näytti pelkäävän jokaista katsetta ja liikettä, hänestä näytti, että kaikkien silmät ovat kääntyneet ainoastaan häneen, että kaikki ajattelevat ainoastaan häntä ja pitävät hänen käytöstään kokonaan sopimattomana. Hän katsahteli kaikkiin pelästyneenä, veri vuoroin nousi vuoroin pakeni hänen kasvoistaan, ja hän rupesi ääneensä ja rohkeasti puhumaan enimmäkseen tyhmyyksiä, tietäen siitä itsekin ja tuntien, kuinka kaikki, isäkin, kuuntelevat hänen sanojaan, ja hän punastui vielä enemmän. Mutta semmoisissa tapauksissa isä ei huomannutkaan tyhmyyksiä, hän yskähteli vaan yhtä intohimoisesti ja iloisella ihastuksella katseli Audotja Vasiljevnaan. Minä panin merkille, että ujouden kohtaukset, joiden valtaan Audotja Vasiljevna tosin joutui ilman mitään syytä, toisinaan seurasivat heti sen jälkeen kuin isän läsnä ollessa oli mainittu jostain nuoresta ja kauniista naisesta. Nopeat ylimenot mietiskelystä siihen hänen outoon kömpelöön iloisuuteensa, josta jo olen puhunut, isän lempisanojen ja lausetapojen matkiminen, isän kanssa alotetun keskustelun jatkaminen muiden kanssa, kaikesta tuosta, ellei päähenkilönä olisi ollut minun isäni ja jos itse olisin ollut vanhempi, olisin voinut päästä perille isän ja Audotja Vasiljevnan välisestä suhteesta, mutta minä en siihen aikaan aavistanut mitään edes vielä silloinkaan, kun isä minun läsnä ollessani sai jonkinlaisen kirjeen Pjotr Vasiljevitshilta ja kovasti siitä sydämmistyi, sekä lakkasi Epifanoveilla käymästä aina elokuun loppuun asti.

Mutta elokuun lopussa hän uudestaan alkoi käydä naapurissa, ja vähää ennen meidän (Volodjan ja minun) lähtöämme Moskovaan ilmotti meille menevänsä naimisiin Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.