XXXV

MITÄ ME UUTISESTA ARVELIMME.

Jo päivää ennen tätä virallista ilmotusta tiesivät talossa kaikki ja eri tavalla arvostelivat tätä seikkaa. Mimmi ei näyttäytynyt koko päivään huoneestaan ja itki. Katinka istui hänen seurassaan ja esiintyi vasta päivällisiksi, kasvoissa jokin loukkaantunut ilme, joka oli selvästi äidiltä lainattu; Ljubotshka sitä vastoin oli hyvin iloinen ja kertoi päivällisissä tietävänsä mainion uutisen, jota ei kuitenkaan sanonut kellekään ilmaisevansa.

— Ei ole mitään hyvää sinun uutisessasi, sanoi hänelle Volodja olematta lainkaan yhtä tyytyväinen: — jos voisit yleensä ajatella jotakin asiata totisesti, niin ymmärtäisit, että se on päinvastoin hyvinkin paha juttu.

Ljubotshka katsahti merkitsevästi ja ihmettelevästi häneen ja vaikeni. Päivällisen jälkeen Volodja aikoi ottaa minua kädestä, mutta arvatenkin pelästyen, että tuo voisi näyttää jonkinlaiselta hellyydeltä, koskettikin ainoastaan käsivarteeni ja nyykäytti päällään, että tulisin saliin.

— Totta tiedät mistä salaisuudesta Ljubotshka puhui? sanoi hän minulle päästyään varmuuteen siitä, että olimme kahden kesken.

Me puhelimme ani harvoin Volodjan kanssa kahden kesken, ainakin tärkeistä asioista, niin että kun semmoista sattui, me kumpikin tunsimme jonkinlaista keskinäistä kömpelyyttä ja silmissämme alkoivat "jänikset" hyppiä, kuten Volodja sanoi; mutta nyt vastaukseksi minun nolouteeni, joka näkyi silmistäni, hän herkeämättä katsoi totisesti suoraan silmiini, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ei tässä nyt auta hävetä, veljeksiä me olemme ja meidän täytyy neuvotella keskenämme tärkeästä perheasiasta". Minä ymmärsin hänet, ja hän jatkoi:

— Isä aikoo mennä naimisiin neiti Epifanovin kanssa, tiesitkö?

Minä nyykäytin päätäni, sillä olin jo kuullut asian.

— Sehän on hirveän paha asia, jatkoi Volodja.

— Miksi niin?

— Miksi niin? vastasi hän kiukkuisesti: — on kai hyvin hauskaa saada enokseen tuollaista kaakkia, everstiä, ja tulla kaikkien niiden sukulaiseksi! Ja se Audotjakin saattaa vaan nyt näyttää hyvältä, mutta kuka hänet tietää mikä hänestä vielä tulee. Meille se nyt tosin voi olla yhdentekevää, mutta Ljubotshkan täytyy kohta astua seurapiireihin. Eipä se ole kovinkaan hauskaa, kun on sellainen belle mère, joka ei edes osaa hyvin ranskaa, ja mitä ihmeen tapoja se voi tytölle opettaa!

Niin merkilliseltä kuin tuntuikin, että Volodja näin rauhallisesti arvosteli isän vaalia, näytti hän minusta kuitenkin olevan oikeassa.

— Mistä syystä hän meneekään oikeastaan naimisiin? kysyin minä.

— Ne on pimeitä juttuja, hitto heidät tietää; tiedän ainoastaan, että Pjotr Vasiljevitsh on suostuttanut hänet naimisiin, on sitä vaatinutkin, — ja että isä ensin ei tahtonut, mutta sitten sai päähänsä olla muka ritarillinen; — sanalla sanoen: perin pimeitä juttuja! Vasta minä nyt olen ruvennut isää ymmärtämään, jatkoi Volodja: — näen kyllä, että hän on hyvä ja viisas mies, mutta siihen määrään kevytmielinen ja huikentelevainen, että… se on ihan ihmeellistä! hän ei voi kylmäverisesti nähdä naista. Tiedätkö, ettei hänen tutuistaan ole ainoatakaan naista, johon hän ei olisi ollut rakastunut. Voitko kuvailla, Mimmiinkin —

— Älä nyt?

— Ihan varmaan, vasta minä sen itsekin sain tietää; isä oli rakastunut Mimmiin, kun vielä oli nuori, kirjotteli sille runoja, ja jotain on heidän välillänsä ollut. Mimmi yhä vieläkin kärsii. — Ja Volodja rupesi nauramaan.

— Onko se todella mahdollista! sanoin minä ihmetellen.

— Ja pääasia, jatkoi Volodja uudestaan totisena ja äkkiä ruveten puhumaan ranskaksi: — mitä tulee koko sukumme sanomaan tämmöisestä avioliitosta! Tietysti he tulevat saamaan myös lapsia — —

Minua siihen määrään hämmästytti Volodjan terve järki ja kyky ajatella eteenpäin, etten tiennyt mitä vastata.

Samassa tuli Ljubotshka luoksemme.

— Te siis tiedätte? kysyi hän iloisena.

— Tiedämme, sanoi Volodja: — ihmettelen vaan, Ljubotshka: ethän sinä ole enää kapalolapsi, — mitä iloa sinulle voi olla siitä, että isä menee naimisiin jonkun lörpön kanssa?

Ljubotshkan kasvot menivät äkkiä totisiksi ja hän vaipui mietteihin.

— Volodja! miksi sanot "lörpön" kanssa? kuinka sinä uskallat niin puhua Audotja Vasiljevnasta? Koska isä ottaa hänet vaimokseen, niin eipä hän siis ole lörppö!

— Niin no, ei tosin ole, minä sanoin muuten vaan, mutta kuitenkin…

— Ei ollenkaan "mutta kuitenkin", keskeytti Ljubotshka kiivastuen: enpä minäkään moittinut sitä neitosta, johon sinä olit rakastunut: kuinka sinä siis voit puhua noin isästä ja kunniallisesta naisesta? Vaikka oletkin vanhin veli, mutta älä puhu minulle noin, et saa puhua!

— Miksi ei saa sanoa mielipidettään…?

— Ei saa sanoa mielipidettään, keskeytti Ljubotshka taas: — ei saa arvostella sellaista isää kuin meidän isämme on. Mimmi arvostelkoon, mutta et sinä, vanhin veli.

— Ei, tyttö rukka, sinä et vielä mitään ymmärrä, sanoi Volodja ylenkatseellisesti. Onko siinä mitään hyvää, että joku neiti Epifanov, Dunitshka, tulee sinulle äiti-vainajan asemaan?

Ljubotshka vaikeni hetkeksi, ja äkkiä tuli hänen silmiinsä kyyneleitä.

— Tiesin sinut ylpeäksi, mutta en olisi luullut noin ilkeäksi, sanoi hän ja läksi pois.

— Pulloon, sanoi Volodja, tehden kasvonsa naurettavan totisiksi ja silmänsä sameiksi. — Rupeeppa niiden kanssa väittelemään, jatkoi hän ikäänkuin moittiakseen itseään siitä, että oli alentunut keskusteluun Ljubotshkan kanssa.

Seuraavana päivänä oli huono sää, eikä ollut vielä isä eikä naisetkaan tulleet teenjuonnille, kun minä jo ilmestyin vierashuoneeseen. Yöllä oli ollut kylmä syyssade, taivaalla kulki nopeasti vielä jäännöksiä yöllisistä sadepäivistä, joiden läpi hohti himmeänä valokehänä jo jotenkin korkealla oleva aurinko. Oli tuulista, märkää ja koleata. Puutarhaan vievä ovi oli auki, terassin märkyydestä mustuneella permannolla tekivät yölliset sadelätäköt kuivumista. Tuuli kolisteli avattua ovea sen rautalankakoukusta, käytävät olivat märät ja likaset, vanhat koivut paljastuneine, valkeine oksineen, pensaat ja ruoho, — nokkoset, viinimarjat, seljapuu ja nurinpäin kääntyneet vaaleanviheriäiset lehdet viuhtoivat oksiaan ja olivat juurineen irtautumaisillaan maasta; lehmusaleasta päin lenteli keltasia pyöreitä lehtiä toinen toistaan tavotellen, kunnes kastuneina paneutuivat märkää maata vasten. Ajatuksissani vyörittelin isän tulevaa avioliittoa siltä kannalta kuin Volodja sitä katseli. Ei sisaren, ei meidän oma eikä isänkään tulevaisuus näyttänyt minusta suinkaan valoisalta. Minua vaivasi ajatus, että syrjäinen, vieras ja erittäinkin nuori nainen, olematta siihen lainkaan oikeutettu, äkkiä anastaa monessa suhteessa — kenen aseman? — jokin nuori neitonen anastaa äiti-vainajan aseman! Minua suretti ja isä tuntui yhä enemmän ja enemmän syylliseltä. Silloin kuului hänen ja Volodjan äänet viereisestä huoneesta. Minua ei haluttanut nähdä isää tällä hetkellä ja menin siis pois, mutta Ljubotshka tuli minua hakemaan ja ilmotti isän minua kyselevän.

Isä seisoi vierashuoneessa, nojaten kädellään pianoon. Hänen kasvoillaan ei enää ollut sitä nuoruuden ja onnen ilmettä, jota olin niissä koko aikana huomannut. Hän oli murheellinen. Volodja käveli piippu kädessä pitkin huonetta. Minä tulin isän luo ja me tervehdimme toisiamme.

— No, ystäväni, sanoi hän varmasti, pää pystyssä, ja sillä erityisellä nopealla äänellä, jolla tavallisesti puhutaan epämiellyttäviä, mutta muuttumattomiksi jääviä asioita: — kuten tiedätte, aikomukseni on mennä naimisiin Audotja Vasiljevnan kanssa, — Hän oli hetken aikaa vaiti. — En olisi milloinkaan tahtonut mennä naimisiin äidin jälkeen, mutta… tässä hän vähän pysähtyi: — mutta… mutta kohtalo näyttää tahtovan toisin. Dunitshka on hyväluontoinen, suloinen tyttö, eikä ole enää aivan nuorikaan; toivoakseni te tulette pitämään hänestä, lapset, ainakin hän teitä jo sydämmestään rakastaa, hän on hyvä. — Teidän on jo, sanoi hän kääntyen minun ja Volodjan puoleen ja puhui ikäänkuin kiirehtien, ettemme ennättäisi häntä keskeyttää: — teidän on jo aika matkustaa, mutta minä viivyn täällä uuteen vuoteen asti ja saavun Moskovaan — taas hän alkoi sopertaa — saavun sitten Moskovaan vaimoni ja Ljubotshkan seurassa. — Minun teki kipeätä nähdä isää ikäänkuin pelkäävänä ja syyllisenä edessämme; tulin likemmäksi häntä, mutta Volodja käveli pää painuksissa, yhä poltellen edes takasin.

— Niinpä niin, ystäväni, semmoisia vehkeitä se teidän isä-ukkonne on nyt pannut alkuun, päätti hän punastuen, yskähdellen ja tarjoten minulle ja Volodjalle käsiänsä. Kyyneleitä oli hänen silmissään, kun hän sanoi tätä, ja käsi, jonka hän ojensi huoneen toisessa päässä olevalle Volodjalle, näytti vähän vapisevan. Tämä vapiseva käsi koski kovin kipeästi minuun, ja mieleeni tuli outo ajatus, joka vielä enemmän liikutti minua, nimittäin että isä oli palvellut Napoleonin sotaretken aikana ja kuului olleen sangen urhoollinen upseeri. Minä tartuin hänen suureen, suonekkaaseen käteensä ja suutelin sitä. Hän puristi lujasti minun kättäni ja purskahti itkuun, otti Ljubotshkan mustan pään molempien käsiensä väliin ja alkoi suudella hänen silmiänsä. Volodja oli pudottavinaan piippunsa ja kumartuessaan sitä ottamaan pyyhki salaa nyrkillään kyyneleen silmästään, sekä pujahti kenenkään huomaamatta huoneesta.