I.

Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen elämän.

Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn, velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua, aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä unohtumista.

Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes ymmärtänyt, mitä tehdä.

Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa. Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin hänelle, — enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään sinä, jona hän minua piti.

Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen silmissään, — hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.

Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa rukoustani.

"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.

"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."

"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."

Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.

"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."

Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen kaulaansa.

"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas — —" sanoi
Sergei punastuen ja suuteli kättäni.

Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin, muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.

Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.

Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia, lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani, jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi ystäväksi.

Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.

Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun (ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.

Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä, että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään, iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.

"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.

Enhän minä voinut mitään kertoa.

Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.

Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput ovat vähän karvaanlaisia".

Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni. Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä. Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.

Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena, melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla. Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan, asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta, jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.

Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa oitis takaisin tullakseen.

Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja palvelusväelle.

"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia, ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön, ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta, että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani yhden ainoan kynttilän valossa.

Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä, että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.

Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla tahtoansa näyttää! ajattelin.

"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa perään, kuin toisia taivuttaa, — siitä olen jo kauan sitten ollut vakuutettuna, — eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa. Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä — le mieux est l'ennemi du bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."

Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.

Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni yksinäiseksi, — aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen, saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta. Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi. Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani. Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden. Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä, jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin, mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.

Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, — minulta, joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.

Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.

Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta, oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin, oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.

Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, — meidän erakko-elämämme osaksi.

Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla helliä.

"Tehdä hyvää — — —" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin juuri nyt tunnen voimaa ja halua."

Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.

Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi häiriytyä.

Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä, koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka oli meillä vieraisilla.

Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä. Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna sanoi.

Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.

"Mitä varten" — ajattelin — "hän tahtoo antaa minun tuntea, että hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, — kun tunnen, etten voi olla alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni. Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, — kunhan hän vain olisi sellainen kuin minäkin, — ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole vilpittömän suora — — — Niin siinäpä se juuri onkin!"

Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen "katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.

Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi hän.

Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut hymyilylläni hänen hymyilyynsä.

"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle, mikä sinua vaivaa?"

"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei. "Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty kaupunkiin — — —"

Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"

"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän suutahtanut."

"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"

"Minkätähden?"

"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua auttaa?"

"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen, että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan sentähden, että sinä olet, että sinä — — —"

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi, jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt, "Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun sinulla on tuo rauhallisuus…"

"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa, "ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."

"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen rauhaansa. — "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.

Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät, kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.

"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin — — —"

Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää tuskaa.

Sergei oli hetken vaiti.

"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua eikä sinua."

"Mutta se ei olekaan aino — — —"

"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis estä minua siitä."

"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.

Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä, ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja katumuksenkin vaivaamaksi.

"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä, olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta, nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet. Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle, missä kohdin olen syyllinen."

Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena, kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.

"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas olet sinä oikeassa."

Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni: häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen kasvoiltansa.

"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän, ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä tahdot minua niin kiduttaa?"

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.

"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Anna anteeksi — — — en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."

"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."

"Mitä?" kysyin minä.

"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää mitään tehtävää", sanoi Sergei.

"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.

Hän otti minut syliinsä ja suuteli — — —

"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää — — —" puheli hän.

Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen sielunsa laatua.

"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.

Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari
Lermontowin runosäettä:

— Järjettä myrskyjä etsii hän,
Kuin myrskyissä rauhansa ois!

"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"

Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.

"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,

"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän, kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi, joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme toisiin ja tyrskähdimme nauruun.

Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.