II.
Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat kasvot, henkilöt — tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja vähäpätöiseltä.
Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä, niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat — niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin — osoittivat meille niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on tuttavina hyviä ihmisiä, — ja kaikkihan he olivat hyviä.
"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni tahtoisi — — —"
"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."
Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme. Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni, että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut, mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle vielä suopi?" ajattelin minä.
Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä — jokaisen ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa, tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä, sanoi Sergei:
"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"
Ja minä olin kovasti iloinen.
Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin.
"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti, hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. — Jos en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä enemmän, kun se vain olisi mahdollista."
"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita: siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin.
Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen, vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta, kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi minulta, tahtoisinko minä mennä.
Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani.
"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei hyväntahtoisesti hymyillen.
"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä, ja ettet sinä tahtoisi — —" vastasin naurussa suin ja pyytävästi häneen katsoen.
"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei.
"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään."
"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, — —?" kysyi Sergei uudestaan.
Minä en vastannut mitään.
"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat ne
toivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää.
Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päätti
Sergei varmalla äänellä.
"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin näihin tanssiaisiin", vastasin tähän.
Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun, minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä.
Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti.
Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset puheensa.
Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan ihmisen sydämeen minua kohtaan, — soaissut hienon maailman tuoksu, — tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut. Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä suuren maailman elämässä.
Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani kadotakseen mustien hännystakkien parveen.
"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet, ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät." Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että voin sen lahjoittaa Sergeille.
On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä, joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua.
Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja jossain määrässä huolimattomaksikin.
"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli todellakin sinä iltana puhellut.
Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä.
"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!" sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme vielä palajaisi."
Minua hävetti ja olin vaiti.
"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän.
"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan", sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti vakuutettuna.
"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika palata maalle."
Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse maatilallemme Nikolskiin.
Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme.
Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkin
Pietarissa.
Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan. Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos en minä sinne tulisi!
Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa.
"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku.
"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois.
"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme kaikkien päät pyörälle, — eikös niin?"
"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki valmiina matkalle", — — vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi suostumukseni.
"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista.
"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!"
"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta.
Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle.
Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua, kun menin varpaillani sinne.
"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia yöllisiä aterioitamme — — — Ei —" päätin itsekseni samalla, "kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä."
Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni puolijumala-alustakivellään.
"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti minuun päin kääntyneenä.
Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin.
"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi hän kysyvästi.
"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja onhan jo kaikki pakattunakin —" lisäsin.
Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän ollut niin kylmästi kanssani puhunut.
"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän. "Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis minulle se ilo, että menet, minä en matkusta — — —"
Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta.
"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut), minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen käyttänyt kanssani puhuessasi."
"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään uhrauksen?" kysyi hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, — minä olen myös valmis uhraamaan; — vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"
Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja. Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja vilpitön! Ja minkätähden? — Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä etsin ja koetin käyttää.
"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan. Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"
"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena häntä vastaan.
Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä, etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.
Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan sieltä minuun.
"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän
"En."
"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa, ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta en voi olla — —." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman äänensä raakaa sointua.
"Mitä sinä nyt — — —?" kysyin kyyneleet silmissäni.
"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, — ja unohdat miehesi, itsesi, naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin sanomaan miehellesi, että tahdot uhrata, s.o. sinä sanot, että 'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä uhraan sen onnen mieheni vuoksi."
Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.
"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"
"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja komeudessa, ja olen odottanut. — — — Minä olen odottanut juuri sitä, mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut, ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi, kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! — ja kehen? Ihmiseen, jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy, et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? — — Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! — — Sepä vasta uhri!" sanoi hän vielä kerraten.
"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, — "loukata ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää! Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"
"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen varmaan!"
"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää kiusaa minua! Olinkin narri, kun — — —", alotti hän uudestaan, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.
Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen edessään. Lähdin ääneti huoneesta.
Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut. Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut, että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni? Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? — — — Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä palannutkaan hänen luokseen.
Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin. Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli tapahtunut.
Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut välillemme kokonainen kuilu.
S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.
"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna
R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.
Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni sointui kylmältä ja leikkaavalta.
"Menen", vastasin hänelle.
Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle kätensä.
"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.
Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja istui jotenkin etäälle minusta.
"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?" ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi kun jäikin sanomatta.
"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi, tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän.
"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt.
"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän.
"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja epämiellyttäviksi.
* * * * *
Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin ennen.
Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän.
Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa hänen seurassaan.
Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni viettämään, j.n.e.
Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin.
Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin punastuin, — minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi riitelemisestämmekin.
Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.
Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.