III.
Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden, silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan, millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä lähestyä.
Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen. Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.
Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja jäin huvilaan.
Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää niinkuin ennen. Entinen suhteemme, — jolloin jokainen ajatus, jokainen tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään —, tuo suhde oli niin kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet käsittääkään, kuinka se oli käynyt.
Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme, joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.
Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa; kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.
Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.
Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän, joka oli minun lähelläni, — ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen, vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi, mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.
Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia suhteita.
Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt enää, mitä puhua hänen kanssansa.
Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan, tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni. En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää. Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.
Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua tai pilaantua.
Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni, poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.
Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.
Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.
Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?
"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani, mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."
Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä mieluummin ja rauhallisempana maalla.
Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, — ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla —, ja kolmantena vuotena matkustimme ulkomaille.
Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.
Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää, kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis. Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea, ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.
Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti, oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.
Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha; toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen; kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.
Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja kääntymään hänestä poispäin.
Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa jotakin karkeaa, eläimellistä.
Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin häntä usein.
Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä.
Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S.
Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan, mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen suoraan.
Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut iloista.
Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni. Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M. kanssa kylpypaikan ympäristöihin.
Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä, päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin tällöin luonani.
Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M. ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme, maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli sydämmiämme.
Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen maiseman.
Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan. Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä. Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta, mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin "Teidän kaunottarenne" — sanoi hän — "on noita vähäpätöisiä venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento.
"Minua hän säälittää — —".
"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen, naurahtaen iloisen kylmästi.
"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja itaalialaisella äänenpainolla.
"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,
"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, — "En voi olla rakastamatta, — rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"
"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.
Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa. En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta, hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.
Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta, kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni, poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea, mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.
"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti. Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan kahden. Minua alkoi pelottaa.
"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi, mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.
Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, — joka ei ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin. Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni, rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi tulisemmin ja poltti minua. — — Tunsin kuin olisi tulta virrannut suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.
Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua, voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin haluavani.
Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja ruskehtunut kaula — — minä vihasin, minä pelkäsin häntä, — mutta samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua.
Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni — — —
"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän onnettomuutta kantaakseni?"
Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin.
"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni päälle?"
"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni, kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n ääni, joka huusi minua.
Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin.
Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä tunsin häntä kohtaan.
Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta, menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä.
Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.
Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa. Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana — — —.
Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.
"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi — vai eikö hän ole rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui vieläkin polttavan.
Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään, mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.
Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset, vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään huomenna jo."
Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.
"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.
Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään itseltäni odottanut, aloin selvitellä:
"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne, johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."
"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle, koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, — se on kuvittelua vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa soittamaan.
Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä tarkastelevan minua.
"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"
Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! — — —